perjantai 31. heinäkuuta 2015

Ülistusta ja ylistystä

Istun Valkeakosken kirkon morsiushuoneessa ja kuuntelen virolaisen Lambertus-kuoron innostavaa laulua. Menossa on Hengen Uudistuksen kesäjuhlat meillä Valkeakoskella, niiden ensimmäinen päivä. Uskomatonta, että nyt ollaan tässä, vuoden valmistautumisen ja suunnittelun jälkeen. Lambertus-kuoro tulee Hagerista, joka on Sääksmäen seurakunnan ystävyysseurakunta jo monen vuoden ajalta. On mukava nähdä täällä tuttuja ihmisiä, jotka vuosi sitten ottivat meidät sydämellisesti vastaan retkellämme Hagerissa. Ei tosin pitkää aikaa, sillä kuoro jatkaa tästä Suomen kiertuettaan. Jumalan siunausta heille!


Hengen Uudistuksen juhlat jatkuvat vielä huomenna lauantaina ja sunnuntaina. Tänään kirkossa on ehkä noin 400 henkeä, mutta huomiseksi "pääpäiväksi" odotetaan vielä paljon enemmän Jeesuksen ystäviä. Hengen uudistus-liike toimii luterilaisen kirkon sisällä tuoden esiin karismaattisuutta, ylistystä ja armolahjoja. Mikäs siinä, kyllä meidän kirkkoon sopii, vaikka kaikkien kädet eivät olekaan yhtä taipuvaisia nousemaan ylös. Mutta ainakin sydämessä!


Ai miksi istun morsiushuoneessa, joka yleensä on vihittävien parien rauhoittumispaikka ja usein messun jälkeen rukouspalvelun käytössä? Isot juhlat ovat vaatineet monenlaisia järjestelyjä ja tähän morsiushuoneeseen saimme ensiapu- ja lepotilan. Kun ihan virallisia SPR:n ensiapupäivystäjiä ei löytynyt, minä ja kollegani saamme hoitaa tätä hommaa. Diakonissoina meillä on myös sairaanhoitajan koulutus ja ensiapukoulutuskin on ajan tasalla. Mukava, kun saa tätäkin puolta ammattitaidostaan käyttää.Tähän asti on kyllä ollut rauhallista sekä ensiapu- että leporintamalla ja toivottavasti sama jatkuu. Ei ainakaan liian helteen takia tarvitse kenenkään kärsiä.


Eli tällaisissa merkeissä vietän kaksi viimeistä työpäivääni ennen kesälomaa. Aika hienoa! Täytyy sanoa, että olen hieman uupunut odotellessani vapauden aikaa tänne saakka. Heinäkuu kokonaisuudessaan oli yllättävän kiireinen ja olin aika paljon yksin töissä. Lisäksi tein yhdellä kädellä myös jotain tiedottajan hommia eli viestittelin Valkeakosken Sanomien ja omien nettisivujen kanssa. Mutta kun nyt olen tänne asti selvinnyt ja vielä jaksan puhua, kirjoittaa ja välillä hymyilläkin, täytyy olla kiitollinen siitä, että on töitä, on saanut auttaa ihmisiä ja työtovereita ja toivottavasti tehdä jotain oikein Jumalan työn hyväksi. Usein ajattelen myös sitä, että maailmassa on paljon maita, joissa kesälomat ovat paljon lyhempiä ja silti on koko vuosi jaksettava. Kyllä meillä Suomessa on hyvät edut.


Vaikka minä jään lomalle, diakoniatyö ja ihmisten auttaminen jatkuu saumattomasti. Kollegat jatkavat ja ovat valmiudessa. Tosin vetävät pareittain pari leiriäkin: eläkeikäisten leirin ja diakonialeirin. Diakonian leirit ovat yleensä elokuussa, kun koulut ovat jo alkaneet, eikä rippileirejä enää ole. Eläkeikäisten leirille on ilmoittautunut 21 leiriläistä ja ohjelma näyttää oikein mukavalta. Ja hyvää ruokaa on tietysti runsaasti tarjolla. Diakonialeirille kutsumme asiakaskunnastamme sellaisia, joilla on ehkä sosiaalisia tai taloudellisia esteitä lomailuun, eivätkä he ole pitkään aikaan päässeet mihinkään. Leiri on heille ilmainen ja siitä on ollut todella hienoja kokemuksia sekä leiriläisillä että työntekijöillä.


Sitten kun minä palaan, on jo syyskuu ja syyskauden touhut täysillä käynnistymässä. Siksikin tässä viimeisinä työpäivinä on ollut paineita saada syksy sillä lailla pakettiin, että kaikki lähtee heti hyvin pyörimään. Nyt tuntuu siltä, että olen tehnyt kaiken, mitä on pitänyt ja pystynyt. Toivon, että saan lomalla levätä, uudistua ja rakastaa, jotta jaksan taas sillä rakkaudella palvella muita.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Jonkun arki ei ole koskaan juhlaa

Yksi diakoniatyöntekijän työviikko alkaa olla lopuillaan. Keskikesän viikoksi se on ollut yllättävän vilkas ja sisältänyt monenlaista. Tämän kirjoituksen otsikko viittaa siihen, että tällä viikolla on saanut pähkiä paria vaikeaa taloustilannetta. Koska elämä ei voi olla yhtä juhlaa, ihmisen on otettava ilo irti ihan tavallisesta arjesta. Mutta mitä sitten, jos arki on yhtä taistelua euroista ja senteistä?

Niistä ihmisistä, jotka varaavat aikaa diakonian vastaanotolle, lähes kaikilla on ongelmia talouden kanssa. Ongelmien suuruus vaihtelee muutamasta kymmenestä eurosta satoihin tuhansiin euroihin ja parin kuukauden kitkasta jopa vuosikymmenien itkuihin. Silti ongelmat voivat tuntua samanlaiselta. Vastaanotolle tulijalla on usein myös muuta mielen päällä: ihmissuhde-, terveys-, päihde- tai muita ongelmia. Ihmisen elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja aina ei voi tietää, mikä on syy, mikä seuraus. Pääasia on se, että ongelmia ja paperipinoja aletaan yhdessä selvitellä. Epätoivoon ei saa vajota, ei asiakas eikä työntekijä.

Diakoniatoimistosta annettava rahallinen apu on hyvin pientä ja se annetaan pääasiassa ruoka-avustuksina kauppoihin. Toiveena on, että apu kohdistuu juuri siihen tiukimpaan kohtaan, vaikka useampana kuukautena peräkkäin, ja sitten taas on oman pärjäämisen aika. Pienelläkin ruokalapulla saa ostettua tärkeimpiä ruokatavaroita niin, että pääsee muutaman päivän eteenpäin. Elokuussa Toivon talon ruokailu ja kouluruoan ilmaisjakelu alkavat taas pyöriä ja helpottaa vähävaraisen arkea. Myöhemmin syksyllä on luvassa myös pienen tauon jälkeen eu-avustusruokatavaroiden jakoa: jauhoja, makaronia, näkkileipää ja säilykkeitä. Niitä on odotettu!

Kun on käynyt asiakkaan kanssa läpi vaikeaa taloustilannetta, tai jotain muutakin ongelmaa, on jälkeenpäin työntekijänkin olo aika tyhjä. Siitä voi kuvitella, missä paineissa asiakkaat joskus joutuvat elämään. Vaikka diakoniatoimiston suora rahallinen apu ei ole suurta,  tärkeämpää on, että asiat selkiytyvät, laskut menevät oikeisiin pinoihin ja asiakas tietää, mistä muualta voi hakea apua.

Torstaipäivä meni taas retkellä Päiväniemessä, samalla porukalla kuin jo kesäkuussa. Nyt sääkin oli suosiollisempi ja saimme lätytkin paistettua. No, olihan sielläkin kuunneltavia asioita.

Kun tämän kaiken keskellä kirkkoherra soittaa ja kysyy, että haluanko saarnata sunnuntaina, se aiheuttaa paineita. Saarnaan kyllä mielelläni, koska ajattelen Jumalalla olevan asiaa minun sanoittamanani. Mutta jotenkin kaiken arjen pyörityksen ja talouspaineiden keskellä oli vaikeaa keskittyä saarnan ajatuksiin. Kuitenkin, sieltä se teksti yhtenä armon iltana tuli.

Parin vapaapäivän jälkeen koitti saarnapäivä sunnuntai. Se oli myös Pappari 3-rippileirin aloitusmessu. Eli taas jotain ihan muuta. Tämä diakoniatyöntekijä tekee mielellään rippikoulutyötä ja meillä sitä saakin tehdä. Jos en nyt niin nuorisoasentoihin taivukaan, olen paikalla antamassa yhden esimerkin Jumalan kanssa elämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Tällä kertaa en ole leirillä ihan 24/7, mutta poukkoilen päivänä muutamana. Ymmärrettävästi rippikoulutyö ei ole kaikille diakoniatyöntekijöille yhtä luonteva osa omaa työidentiteettiä ja silloin on ollut mahdollista osallistua vähän vähemmän.

Ja ne omat vapaapäivät: alkavat olla valmistautumista omiin isoihin juhliin. Taivaan Isä on lähestynyt nuorta elämää ja sitä on ihana juhlia! Äitiä vähän itkettää jo.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Täysillä läsnä kehitysvammaisten leirillä

Onhan ne vaan kuulkaa hienoja kokemuksia nämä kehitysvammaisten leirit! Jokaiselle ihmiselle voisi suositella osallistumista vaikkapa kerran elämässään. Ajatusten avartuminen olisi lähes varma palkinto. Siellä on elämä ja ihmisyys täysillä läsnä. Kiitollisena saa olla tässä, väsyneenä, mutta onnellisena hyvin menneestä leiristä.


Ei tämä minullekaan ole aina helppoa ollut. Olen pelännyt erilaisuutta, jopa ihmisiä. Kehitysvam-maiset ovat kuuluneet minulle samaan erilaisten sarjaan kuin esimerkiksi mielisairaat ja vangit; etukäteen peläten ensimmäistä pakollista kohtaamista. Mutta näissä kaikissa tapauksissa olen astunut näiden erilaisten parista syvästi hämmästellen pois: nämähän ovatkin ihmisiä! Eivät siis vain kehitysvammaisia, mielisairaita tai vankeja, vaan myös ihmisiä. En tiedä jakaako kukaan tätä kokemusta, mutta minulle se on ollut aivan ratkaiseva.


Leirillämme oli sellaisia kehitysvammaisia, jotka kykenevät jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja melko pitkälle huolehtimaan itsestään. Suurin osa vanhoja tuttuja, mutta myös pari ihanaa uutta kaveria. Moni saattaa ajatella, että kehitysvammainen on vajavainen, kun ei osaa järkeillä niin kuin me. Mutta minäpä ajattelen, että he muistavatkin vain kaikki tärkeät asiat! Niin kuin kesäisen päivän tai leiritekemisen tai kaikkien ohjaajien nimet vielä vuosienkin päästä. Kun päässä ei tarvitse pyörittää kaikkea turhaa tietoa, niin kuin meikäläisten, sinne mahtuu täysi tietoisuus tästä hetkestä. Kehitysvammainen on täysillä läsnä kaikessa mitä tekee ja niin tärkeät tunteet ovat vahvasti läsnä ja vaihtelevat nopeasti mielialan mukaan.


Valehtelisin, jos väittäisin, ettei leirin vetäminen olisi raskasta. Se raskaus tulee pitkälti juuri tuosta täysillä läsnä olemisesta, sillä se vaatii sitä myös meiltä. Koko ajan on oltava täysillä läsnä ja täysillä peilinä ja kaverina. Ja on myös vastuu kaikkien hyvinvoinnista. Yöt onneksi sujuvat rauhallisesti, mutta vastuu ja leiriläsnäolo ei väisty silloinkaan. Palkkioksi saa ihania ihmisiä, rauhallista tahtia ja tyytyväisyyttä pienestä.


Pieniä välähdyksiä, jotka jäävät mieleen. Pitkäaikainen tuttava muisti nimeni parin vuoden tauon jälkeen: Iso-Päivi! Siitäpä hyvä käyttönimi loppuleirin ajaksi. Ja liekö olen kuullut koskaan mitään ihanampaa kuin saman miehen leirinuotiolla laulaman Maa on niin kaunis-laulun. Niin moni muukin halusi leirinuotiolla jakaa osaamistaan muille. Entä toisen taiteilijan iltahartaudessa pianolla soittamat kappaleet! Mukava on myös kuulla monta kertaa saman viikon aikana olevansa kiva. Kuinka monesti muuten sen kuulen? Yksi nuoristamme oli varsinainen showmies break-tansseineen ja beatboksauksineen. Hänet palkkasin kaksoisagentikseni tutkimaan uimalasien kera, onko järvenpohja mutainen. Olihan se. Hienoja hetkiä ovat myös ne, kun huomaa leiriläisten auttavan, kuuntelevan ja tukevan toinen toisiaan. Kesän parhaimmat säätkin saimme. Kiitos myös mahtavat työtoverit leirillä ja hyvää jatkoa teidän teillenne!


Leirin viimeinen ohjelmanumero ennen loppulounasta on aina jumalanpalvelus. Saimme mukava Pirjo-papin kanssamme sitä viettämään. Siellä malttoi olla rauhassa innokkainkin linja-auton odottaja. Kun messun alku vähän viivästyi ilmoitetusta, innokkaimpia kirkkovieraita sai hätistellä kappelin ovelta pois. Eipä monesti jumalanpalvelukseen ole sellaista tunkua. Ja Jumalan kasvojen edessä tulee liikutuksen tiloja näissäkin piireissä.


Ennen leiriä pelkäsin sen raskautta ja väsymystä, nyt kiitän Luojaani näistä hienoista kokemuksista ja ihmisistä! Ja uskon saman ajatuksen välähtävän päässä kaikilla leiriläisillä, kun illalla omassa sängyssä silmät sulkeutuvat.