Vastuu painaa

Ensi viikko eli viikko 43 on perinteiseen tapaan ekumeeninen Vastuuviikko. Ajatella, että sitä on vietetty jo 1970-luvun lopulta saakka! Ekumeeninen vastuuviikko on Suomen kaikkien kirkkojen ja monien kristillisten järjestöjen ihmisoikeuskampanja, jossa kirkot toimivat oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Suomen Ekumeeninen Neuvosto järjestää ja koordinoi Vastuuviikkoa. Ja senhän me tiedämme, että ihmisoikeudet eivät ole kaikkialla kunnossa, joten teemaviikko on edelleen tarpeellinen.


Tämän vuoden Vastuuviikon teema on "Turvassa?" . Maailmassa on nyt ihan liikaa kriisipesäkkeitä, joiden ihmiset eivät ole turvassa, eivät sittenkään, jos pääsevät pakenemaan. Vastaus Turvassa-kysymykseen on siis valitettavan usein ei. Jotkut ovat silti päässeet turvaan, Suomeenkin, ja täällä meidän tehtävämme on auttaa heitä elämässä eteenpäin.


Me seurakunnassa puhumme ympäri vuoden kaukana kärsivistä ihmisistä ja opetamme, että he ovat myös Jumalan luomia lähimmäisiä. Vastuuviikolla pidämme asiaa erityisen paljon esillä ja kannustamme ihmisiä välittämiseen ja rukoilemiseen. Vastuuviikon verkkolehdessä on hyviä ohjeita siihen, miten voi auttaa: perinteiset rukoilu, rahan lahjoittaminen ja keräykset, mutta myös ohjeita turvapaikanhakijoiden kohtaamiseen. Lehti löytyy Vastuuviikon nettisivuilta www.vastuuviikko.fi


Samalla viikolla vietetään myös Reilun kaupan viikkoa. Toisaalta se on hassua, että ne ovat samalla viikolla, mutta toisaalta: samalla asiallahan ne molemmat ovat. Reilun kaupan systeemillä varmistetaan köyhien maiden viljelijöille ja yrittäjille ja koko heidän kyläyhteisölleen paremmat tulot tuotteista ja samalla siis hieman parempi elämä. Reilun kaupan tuotteita on kaupoissa paljon ja ne tunnistaa pyöreästä sinivihreästä merkistä ja tekstistä Fairtrade Finland. Reiluna myydään mausteita, hedelmiä, kaakaota, kahvia, ruusuja, vaatteita, viiniä ja ties mitä muuta. Omat suosikkini ovat kahvi, jota ei Suomessa viljellä sekä ruusut, jotka ovat kestäviä ja hyviä (käsittääkseni ruusuja viljelee Suomessa enää yksi puutarha). Tätäkin asiaa yritämme seurakunnassa pitää esillä, sillä olemme Reilun kaupan seurakunta. Reilusta kaupasta lisää tietoa www.reilukauppa.fi


Reilu kauppa on maailmanlaajuisesti toimiva ja tarkasti valvottu järjestelmä, joka varmistaa myös sen, että reilun kaupan työt tehdään hyvissä olosuhteissa ja puhtain menetelmin. Ehkä satuit lukemaan tällä viikolla uutisen, että kahvintuottajista oli löytynyt lapsityövoiman käyttäjiä. Tutkimuksen tehnyt Finnwatch suositteli ihmisiä käyttämään sertifioituja tuotteita, jotka ovat paremmin seurattuja. Reilu kauppa on juuri tällainen sertifikaatti, joka takaa turvallisuuden. Finnwatchin löytämistä kahviyrittäjistä kaksi oli mukana Reilun kaupan systeemissä, mutta Reilu kauppa oli saanut heidät kiinni jo aiemmin ja he ovat jo menettäneet Reilun kaupan arvonimen.


Kirjoitin otsikkoon, että vastuu painaa. En tarkoita sillä tätä työtä, jossa hädässä olevien asiaa pidetään esillä, vaan vastuuta itse ihmisistä. Maailmassa on niin paljon hätää, että sitä ei yksi ihminen jaksa edes rukouksessa kantaa. Jumala pitää pyytää apuun vastuun kantamisessa ja maailman muuttamisessa. Silti minun pitää tehdä parhaani ja se mihin pystyn. Jos en pysty auttamaan koko maailmaa, yhtä tai kahta ihmistä pystyn auttamaan.


Sattumaa tai ei, kaksi työtoveriamme ovat juuri parasta aikaa matkoilla tutustumassa erilaisiin kulttuureihin ja maailman hätään. Vapaaehtoinen lähetyssihteeri ja seurakunta-aktiivi Ulla on Namibiassa Tampereen hiippakunnan matkalla ja diakoniatyöntekijä Elina taas Jordaniassa ja Israelissa Kirkon Ulkomaanavun yhteyshenkilömatkalla. Ullan matka on enemmän kulttuuripainotteinen, ovathan asiat Namibiassa tällä hetkellä varsin hyvällä mallilla. Elina taas on  lähempänä todellista hätää eli levottomassa Lähi-Idässä. Matkaohjelmassa on muun muassa suureen pakolaisleiriin tutustuminen. Jordania ja pakolaisleirit ovat ensi vuoden Yhteisvastuukeräyksen kohteena. Ullan ja Elinan matkassa saamme olla hengessä mukana ja rukoilla, että kaikki menisi hyvin. Kun saamme heidät takaisin koti-Suomeen, miten paljon heillä onkaan kerrottavaa ja jaettavaa asioista siellä jossain.


Vastuuta ja reiluutta siis kehiin, ihan arkiseen elämäänkin omien lähimmäisten kanssa. Kannetaan maailman taakkaa yhdessä ja rukoillaan:


Jumala,
me rukoilemme,
anna meille tahtoa, voimaa, rohkeutta,
että me aina ja kaikkialla
toimisimme sen puolesta,
että sinun rauhasi
ja sinun tarjoamasi turvallisuus
tulisi kaikkien kohtaamiemme
ihmisten osaksi.
Amen


(Vastuuviikon lehti)

Sydämen kyllyydestä suu puhuu

Muistatko tuon otsikon vanhan sanonnan, jonka alkuperä lienee Raamatussa? Tänä iltana on sellainen olo, onneksi. Jos olisin kirjoittanut tänne reilu viikko sitten, tekstistä olisi tullut väsyneen ihmisen synkkä tilitys. Onneksi en kirjoittanut, sillä nyt on vähän parempaa kerrottavaa tämän viikon tapahtumista.


Saimme nimittäin viettää kollegojen kanssa kolme päivää Turussa Kirkon diakonian päivillä. Edellisen kerran päivät järjestettiin kolme vuotta sitten, joten Turkuun lähteminen tuntui hienolta. Nämä ovat meidän omat päivät! Torstain ja perjantain olimme koolla noin 600 diakoniatyöntekijän ja diakoniapapin voimin ja lauantaiksi mukaan liittyi lisäksi noin 350 diakonian vapaaehtoistoimijaa. Äsken juuri vastasin järjestäjien palautekyselyyn siitä, mikä minua päivillä ilahdutti eniten: Toivon iltaveisuut kauniissa Mikaelin kirkossa, emeritusarkkipiispa Jukka Paarman johdolla tehty Piispankadun historiakävely, hyvät järjestelyt ja ruokailut Logomon kulttuurikeskuksessa, Meriteatterin esitys perjantai-iltana sekä lukuisat kohtaamiset tuttavien kanssa. Päivät sisälsivät tietysti myös tietopainotteisia oppihetkiä, muun muassa uusien diakoniatyöntekijän eettisten ohjeiden julkaisu sekä yli-innovaattoriaktivistin innostava luento asioiden muuttamisesta.


Ehkä parhaiten mieleen jäivät kuitenkin emeritusarkkipiispa John Vickströmin kauniit sanat juhlapäivällisellä. Hän sanoi diakonian olevan vapautusliike: me vapautamme ihmisiä köyhyydestä, häpeästä, syyllisyydestä ja muista elämää vaikeuttavista asioista. Tietysti tähän diakoniseen vapautusliikkeeseen kuuluvat kaikki ne, jotka lähimmäisiä rakastavat. Toiseksi Vickström muistutti Jeesuksen sanoista: "Mitä haluaisit minun tekevän sinulle?". Usein muistan kysyä apua tarvitsevalta juuri näin, joskus en, mutta minulla on lupa käyttää Jeesuksen sanoja, ja apua. Tuntui hyvältä saada näin lämmintä palautetta työstään ja voimia jatkoon. Piispa Vickström muuten täyttää 1.10. 85 vuotta ja lähti Logomosta illalla pyörällä kotiin! Piispa Vickströmin lisäksi juhlapäivällisellä ja teatteriesityksessä olivat paikalla myös toinen emeritusarkkipiispa Paarma, nykyinen arkkipiispa Kari Mäkinen ja Turun piispa  Kaarlo Kalliala. Siinä seurassa oli aika juhlallinen olo.


Päivien viimeisillä hetkillä palkittiin useita henkilöitä diakonian kultaisella ansiomerkillä sekä valittiin Vuoden diakoniatyöntekijäksi Katja Lahti Hämeenlinna-Vanajan seurakunnasta. Vielä ennen loppumessua julkistettiin seuraavien Kirkon Diakonian päivien järjestelyistä vastaava hiippakunta ja se on Tampere! Vuoden 2018 syksyllä saamme siis kutsua kollegat vierailulle omaan hiippakuntaan, joko Tampereelle tai Lahteen.


Syyskuu jatkuu edelleen koulutuskuukautena, sillä alkavalla viikolla tiistaina ja keskiviikkona diakoniatyöntekijätkin osallistuvat Tampereen hiippakunnan synodaalikokoukseen Tampereella. Aiemmin tämä kokous on ollut vain papeille, mutta piispa Matti Repo on halunnut tällä kertaa kutsua mukaan myös toisen kirkon virkaan vihityn ryhmän eli diakoniatyöntekijät. Saapa nähdä, mitä sieltä päiviltä tulee tuliaiseksi.


Ehkä kuitenkin enemmän kuin Kirkon Diakonian päivistä, iloitsen tänään Valkeakosken kirkossa vietetystä diakonian ja lähetyksen messusta. Meillä oli niin huippuavustajaporukka, että ei paremmasta väliä! Pyysimme tehtäviin ihmisiä, jotka eivät aikaisemmin ole olleet mukana messussa, mutta ovat muuten lähellä diakoniaa. Kaikki suorastaan ylittivät itsensä. Toivon, että kaikki saivat osallistumisesta myös rohkeutta omaan elämäänsä. Iloitsen myös työtovereistani Terhi-Mariasta, Juhasta, Tomista ja Irjasta, jotka olivat mukana messua tekemässä. Erityisesti Tomi-kanttorista, joka oli valmistellut messun esirukouksen yhdessä diakoniaväen kanssa ja kirjoittanut sen puhtaaksi. Ja improvisoi hienosti kauniin musiikin ehtoollisen ajaksi, kun olimme unohtaneet yhden virren kokonaan! (Tai minä olin unohtanut merkitä sen yhteiseen järjestelmäämme.) Messun jälkeen saimme nauttia maittavasta lähetyslounaasta seurakuntatalolla. Olen iloinen, että uskalsimme alkaa tätä suunnitella ja pyytää ennakkoluulottomasti ihmisiä mukaan. Kiitän Jumalaa jokaisesta. Tästä on hyvä jatkaa seuraavan viikon haasteisiin.

Arki on

Arki koittaa toden teolla ja on aika pyyhkiä pölyt täältä bloginurkkauksestakin. Kevät ja kesä ovat täyttyneet lomista, leireistä, omista ja muiden sairastumisista ja tietysti normaalitöistäkin siinä välillä. Edellinen kokonainen normityöviikko taisi olla kesäkuussa. Nyt omalta osaltani saan olla kiitollinen parantuneesta kivusta, hyvistä lomapäivistä ja onnistuneista leireistä. Ja saan olla kiitollisena aloittamassa arjen rutiinia, joka oikeasti pitää elämän kulkemassa.


Sain aloittaa arkeni tänään Kansanlaulumessussa Valkeakosken kirkossa. Se oli hienoa! Tiedäthän, että sunnuntain messu on tarkoitettu nimenomaan antamaan voimia ja ajateltavaa koko seuraavalle arkiviikolle. Kansanlaulumessu antaa vähän erilaista ajateltavaa, sillä siinä vanhojen kansanlaulujen sävelmät ja uudet sanat vievät ajatukset vähän muualle kuin perinteiset virret. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki kansanlaulusävelmät eivät olleet minulle tuttuja eli uuden opetteluksi osin meni. Musiikissa avusti "pelimannibändi" kirkkoherran kontrabasson johdolla sekä iso esilaulajaryhmä. Meitä oli kirkossa mukavasti: 112 henkeä. Palveluryhmänä Kristillisen Työväen Yhdistys. Yhdessä todettiin, että kyllä tällainen kerran vuodessa kannattaa järjestää. Ja vielä päivän aiheena Kiitollisuus! Miten on, oletko sinä niistä kymmenestä parantuneesta spitaalisesta se, joka palasi kiittämään vai yksi niistä yhdeksästä, jotka eivät palanneet?


Tästä sitten viikko jatkuu viidellä työpäivällä. Kollegat vetävät vielä yhden diakonialeirin, joten "kaupungin" päässä meitä on vain kaksi. Huomenna maanantaina minulla on päivystys ja näkyi olevan ainakin yksi aika varattuna. Iltapäivästä viimeisenä onnittelukäynti neljävuotiaan seurakuntalaisen luo: ne ovat aina kivoja keikkoja. Siinä välissä yleistä valmistelua, muun muassa yhteyttä tietokoneapuun, jotta pääsisin taas kaikkiin ohjelmiin sisälle. Kaikki tiedot kun pyörivät jos jonkinmoisissa tietokonesyövereissä, niin aina välillä on joku paikka jumissa.


Tiistaina käymme johtoryhmässä läpi koko ensi vuoden talousarvioesityksen, kaikki työalat. Työalojen budjettivastaavat ovat ne sitä ennen valmistaneet. Se on iso rypistys, mutta todella tärkeä. Olen iloinen, että olemme jo vuosien ajan tehneet näin. Saamme tietää, mitä muilla työaloilla on meneillään ja yhdessä olemme viisaampia myös oikaisemaan mahdolliset virheet. Tästä budjetti lähtee sitten korjattuna eteenpäin hallintoon. Keskiviikon ohjelmasta täytyy vielä mainita työyhteisön yhteinen syksyn starttiaamupäivä. Kivaa! Tarkoitus on viettää aikaa ulkosalla, joten toivotaan hyviä säitä. Kun koko viikko näin suunnitellusti ja kaikkine epäsuunnitelmallisine välihommineen soljuu läpi, tuntuvat viikonlopun kaksi vapaapäivää taas oikein mukavilta. Toki vapaata on viikollakin: jos vaikka sienessä ehtisi käydä.


Kesän aikana olen ehtinyt lukea liian vähän. Pari päivää sitten sain luetuksi Tove Janssonin elämäkerran Tee työtä ja rakasta. Teksti ei ollut mitään ilotulitusta, mutta kirja kertoi paljon uutta tietoa Tovesta. Ihanat muumit ovat kuuluneet elämääni jo kauan, mutta Tove oli niin paljon muutakin: kuvataiteilija, pilapiirtäjä, sarjakuvapiirtäjä ja kirjailija.  Hänen elämäänsä sattui niin isoon rooliin toinen maailmansota, että sillä oli iso vaikutus. Niin kuin tietysti kaikkiin ja kaikkeen muuhunkin. Kirjan nimi Tee työtä ja rakasta oli Toven oma motto. Kannattaa huomioida se, missä järjestyksessä työ ja rakkaus ovat. Vaikka Tove rakastikin kiihkeästi monia ihmisiä ja asioitakin, työ oli silti aina ykkönen. Ja kaikista töistä erityisesti maalaaminen, joka jäi usein muumien ja muiden hommien jalkoihin. Halusin kirjoittaa tämän, koska itse toivon noiden kahden asian olevan toisessa järjestyksessä: ensin rakkaus, sitten työ. Rakkaus itseen, rakkaus läheisiin, rakkaus luontoon ja rakkaus Jumalaan on energianlähde työhön ja elämään. Vaikka sitä ei aina huomaa, näin on.


Toven elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen näkee muumeissa ja Toven muissa töissä todella paljon yhteyksiä Toven omaan elämään ja läheisiin ihmisiin. Näin se todellakin näyttää olevan. Silti mietin, onko kaikkien taiteilijoiden ja kirjailijoiden tekemisissä aina noin vahva yhteys heidän omaan elämäänsä? Ehkä, ehkä ei kaikkien. Itse en ole osannut muumeja ihan sillä silmällä katsoa ja lukea, mutta paljon ne voisivat meitä opettaakin. Yhden opin hoksasin elämäkerran kautta Tuutikilta. Muumipeikko tapasi Tuutikin Taikatalven seikkailuissa ja Tuutikki kertoi Muumipeikolle oman suhteensa elämään: "Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi". Tuula Karjalaisen mukaan tämä oli Toven omaa elämänfilosofiaa; sen oivaltamista, että maailma ympärillä muuttuu ja vaihtaa muotoaan koko ajan. Jatkuvan muutoksen ja epävarmuuden hyväksyminen on paras tapa selvitä siitä (Tuula Karjalainen: Tee työtä ja rakasta, sivu 211).


Minkä takia tuo Tuutikin lausuma tuntuu minusta niin merkittävältä? Siksi, että olen jo hetken ajatellut itse niin. Ennen jatkuva muutos oli rasite ja eniten väsyttävä asia. Kun on mennyt mukaan muutoksen virtaan ja tekee siellä parhaansa, on helpompaa. Tosin minulla on tässä filosofiassani mukana vielä yksi näkökulma, jota Tuutikilta ei löydy: kaikki muu muuttuu koko ajan, mutta onneksi Jeesus Kristus on sama nyt ja ikuisesti.

Laskiaistiistaina

Mitä se sitten tarkoittaa se laskiaistiistai? Kävin Kohtaamispaikalla syömässä hernekeittoa ja laskiaispullia. Kai ne jotenkin liittyvät siihen, että täytyy tankata ravintoa, ennen kuin paastonaika alkaa. Ja miksi se on juuri tiistai?! Sunnuntaina oli jo laskiaissunnuntai. Tai hei, sehän johtuu siitä, että paastonaika kestää 40 päivää, mikä taas lasketaan taaksepäin pääsiäisestä ja se osuu keskelle viikkoa. Vai? Pääsiäinen taas on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen viikonloppu. Ihan selkeää ja ihan solmussa.


Nykyään luterilaisessakin kirkossa paastosta puhutaan paljon. Tuntuu, että on ihan painetta miettiä, että miten sitä nyt paastoaisi tai mistä luopuisi? Jos en kuitenkaan viitsi tehdä mitään? Kun olen ihmisten kanssa jutellut, aletaan jo ymmärtää se, että tämä kristillinen paasto ei tarkoita mitään ruokapaastoa. Välttämättä. Tällä hetkellä vallalla on se ajatus, että tämä paasto on jostain luopumista; jostain, mikä on minun ja Jumalan välissä. Mutta paasto voi tarkoittaa myös jonkun lisäämistä, ei sen tarvitse olla jostain luopumista. Paastonajaksi voin ottaa itselleni jonkun tehtävän, joka lähentää minua Jumalaan tai kasvattaa minua kristittynä ja valmistaa pääsiäisen juhlaan. Voin vaikka luvata, että tapaan jotain yksinäistä vanhusta vaikka joka viikko. Tai voin luvata pitää itseni kanssa hartaushetken joka päivä. Olisiko tällainen "lisähomma" joskus kivempikin juttu kuin jonkin välttäminen?


Paastoon liitetään ajatus hiljentymisestä tutkimaan itseään ja suhdettaan Jumalaan ja luomakuntaan. Diakoniatyössä paastonaika ei varsinaisesti tarjoa hiljentymistä, vaan päinvastoin juuri tähän aikaan osuu jokakeväinen yhteisvastuurypistys. Kirkon suurkeräys on perinteinen, hyvä juttu, johon halutaan panostaa. Halutaan saada rahaakin, jolla auttaa kärsiviä, mutta pääasia on ajatusten herättäminen. Kun ajattelen kaukaista lähimmäistä, se on jo melkein kuin rukoilisin hänen puolestaan ja se on jo kuin auttaisin häntä ihan oikeasti. Tämän vuoden yhteisvastuukohteet kolahtivat minuun pitkästä aikaa kunnolla. Kun katsoo videopätkän kongolaisnuoresta, joka on pakolaisena Ugandassa, niin jos sen jälkeen ei halua auttaa, ei sitten milloinkaan. Suomen kohde taas on seurakuntia lähellä oleva partiotoiminta. Partio elää ja voi hyvin, mutta sen piiriin halutaan nekin, joilla ei ole edes siihen varaa. Lisäksi halutaan perustaa Sisupartio-ryhmiä kehitys-, liikunta- ja aistivammaisille lapsille ja nuorille. Sisupartio on toiminut meillä Valkeakoskella jo viime syksystä saakka! Viime sunnuntaina, kun meilläkin oli yhteisvastuun alkajaismessu, oli hienoa tehdä sitä reippaiden partiolaisten kanssa.


Tänä iltana on kirkkovaltuustomme kokous. Eikä mikä tahansa kokous. Tänään kirkkovaltuutetut kaikkialla Suomessa äänestävät maallikkojäsenet kirkolliskokoukseen ja hiippakuntakokoukseen. Papit ovat äänestäneet pappisjäsenistä jo aiemmin päivällä. On siis kerran neljässä vuodessa tapahtuva vaalikokous ja sen jälkeen tiedetään kirkkomme ylimmän päättävän elimen kokoonpano. Sen jälkeen käymme vielä porukalla miettimään seurakunnan missiota eli päämäärää. Mitä haluaisimme tehdä tai millaisia olla vuonna 2020? Eipä mikään pikku homma. Tarvitsemme tämän päämäärän ensin, ennen kuin voimme miettiä, millä keinoilla siihen päästäisiin. Sitä tavoite- ja keinovalikoimaa kutsutaan strategiaksi. Toivon, että kaikki halukkaat pääsivät sanomaan sanasen siitä, mikä se seurakunnan päämäärä ja päätavoite on. Ehkä tulemme sitä kysymään?


Ja sitten tämä sää. Sekö on syynä tämänhetkiseen vetämättömyyteeen ja lievään pessimismiin? Olisin pitänyt kunnon talven ja lumen mielellään vielä hetken. Mutta jos vaihtoehto on tuo jäätikkö jalkakäytävillä, niin satakoon ja sulakoon pois, jotta ihmiset eivät teloisi itseään. On vähän sellainen tuhkakeskiviikko-olo: tuhka ja oma huonous on jo päällä. Silti täytyy taapertaa ja tehdä omat hommansa, jokaisen. Ja jokaisen täytyy vielä vähän auttaa toisia tekemään omat hommansa. Mistä siihen sitten voimaa? Toisilta. Kodista. Niistä laskiaispullista? -  Huokausten Herralta ja Auttajalta.

Kutsuttu julistamaan Jumalan suuria tekoja

Maailmassa on monenlaisia ihmisiä, todellakin. Maailmassa on myös monia uskontoja, joiden kaikkien kanssa pitäisi pystyä käymään keskustelua elämästä ja kuolemastakin. Ja vielä: maailmassa on myös monenlaisia kristittyjä. Tämä kirjoitukseni kertoo siitä yhteydestä, jota erilaiset kristityt etsivät ja jota kutsutaan sanalla ekumenia.


Muutaman kerran vuodessa pidämme diakonian työtovereiden kanssa tiimipäivän: teemme jotain "ihan muuta" ja herättelemme uusia ajatuksia ja tunteita rutiineiden ulkopuolella. Siinä samalla tulee käsiteltyä myös tärkeitä ajankohtaisia asioita. Viime perjantaina oli tällainen päivä ja pääsimme vierailemaan Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingin Vuosaaressa. Sofia on ortodoksinen kulttuurikeskus ja ihmisten kohtaamispaikka, joka kutsuu monenlaisia ihmisiä kohtaamaan. (Sofia tarkoittaa muuten suomeksi viisautta.) Sofia on vahvasti ekumeeninen paikka: kaikki kristityt ovat tervetulleita. Ja muutkin.


Sofiaan oli helppo mennä Helsingin laitamia myöten ja eipä olisi uskonut, että niin kaunis paikka löytyy: pientä mäntykannasta pitkin ajettiin perille meren rantaan. Kuinka kaunista kesällä mahtaakaan olla, kun nyt jo liki kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Keskuksen yhteydessä on myös hotelli, jossa voi kuka tahansa majoittua. Julkiset kulkuyhteydet ovat hyvät. Keskuksen päärakennuksessa ei muita vierailijoita näkynyt ja tunnelma oli seesteisen rauhallinen. Siellä söimme myös erinomaisen lounaan.


Meidät otti vastaan metropoliitta Ambrosiuksen sihteeri Anssi Jalonen, joka esitteli kurssikeskusta ja sen toimintaa. Kurssikeskuksessa oli parasta aikaa suuri ikoninäyttely, jonka teoksiin ihastellen tutustuimme. Parasta kuitenkin oli Pyhän Viisauden kappeliin, jossa oppaamme Anssi ja isä Oleg pitivät meille hetkipalveluksen. Kaunista silmille, korville, kaikille aisteille. Palveluksessa rukoiltiin meidän ja koko Sääksmäen seurakunnan kristittyjen ystävien puolesta! Ekumeniaa parhaimmillaan.


Ortodoksisen kirkon Helsingin hiippakunnan toimistot ovat myös Sofiassa. Itse metropoliitta ei ollut paikalla, vaan piispa Irja Askolan ja roomalaiskatolisen kirkon piispa Teemu Sipon kanssa vierailulla Roomassa. Siinä itse havahduin, että nythän on tosiaan menossa kristittyjen maailmanlaajuinen ekumeeninen rukousviikko. Olimmepa hyvään aikaan tutustumassa sisarkirkon paikkaan. Meillä Valkeakoskellahan tämä tammikuinen rukousviikko näkyy parhaiten ekumeenisena kirkkovaelluksena, joka taas toissa sunnuntaina vaellettiin. 18.1. oli varsinainen 1. rukouspäivä.


Nykyään vuodessa on kaksi ekumeenista rukouspäivää: toinen on vastuuviikolla, YK:n päivänä 24.10. Muistan sen ajan, kun niitä oli vielä neljä. Tasavallan presidentti antaa edelleen rukouspäiväjulistuksen rukouspäivien ajatusten pohjaksi. Tämä asia jää aivan liian vähälle huomiolle. Tämän kirjoituksen otsikko on 1. Pietarin kirjeestä ja se on tämän vuoden rukousviikon tunnus. Ajattele: jokainen meistä on kutsuttu omalla elämällään julistamaan Jumalan suuria tekoja!


Kulttuurikeskus Sofiassa oli hyvä olla kristittyjen veljien ja sisarien luona. Meidän tulisikin rohkeasti lähestyä kaikkia erilaisia kristittyjä, rukoilla yhdessä ja auttaa yhdessä lähimmäisiä. Meillä on kuitenkin enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia. Ja ne, mitkä erottavat, ovat suurin osa vain tuttujen tapojen erilaisuutta. Omaa kristillisyyttä on aikojen saatossa totuttu ilmaisemaan ja toteuttamaan eri tavoin. Vaikka nämähän ne juuri lähestymistä estävät: osaanko toimia ja puhua oikein? Mitä sillä väliä, tottumatonta ymmärretään ja opastetaan.


Vähässä ovat ne asiat, jotka opillisesti todella erottavat. Oikeastaan nämä yksityiskohdat ymmärtävät vain viisaat. Ekumenia tähtää siihen, että jonain päivänä näitä erottavia tekijöitä ei olisi vaan olisimme oikeasti kaikki yhtä. Ja että saisimme joukkoomme vielä lisää ihmisiä kristinuskon ulkopuolelta. Siihen saakka olkaamme rohkeasti saman Jumalan lapsia, kunnioittakaamme toinen toistamme ja rukoilkaamme, yhdessä ja erikseen, yhteyden puolesta. Yhdessä voimme paljon!


Lisää kulttuurikeskus Sofiasta http://www.sofia.fi/
Lisää ekumeniasta ja rukousviikosta http://www.ekumenia.fi/

Elämää rippikoulussa

Armon vuotta 2016! Vuoden ensimmäinen rippileiri on jo viimeisessä illassa. Tulimme tänne Pappilanniemeen perjantaina 1.1. ja kotiin lähdemme huomenna loppiaisena. Pojat vetivät sählyturnauksen ja ovat nyt saunassa. Sen jälkeen vielä syödään ja vietetään iltaa yhdessä. Taas on tultu siihen, että leiri on yhdistynyt yhdeksi joukoksi kristittyjä ja että huomenna on suorastaan hieman haikeaa lähteä kotiin. Vaikka onhan se kiva mennä kotiinkin, kuten joku poika totesi.


Paitsi hauskaa yhdessä olemista, leiri on ollut myös uusien asioiden oppimista ja vanhan kertausta. Opettajatiimi on pannut parastaan ja jakanut omaa tietoaan monin mahdollisen tavoin: perinteisin oppitunnein, askarrellen, leikkien, näytellen ja pelaten. Ja tulosta on syntynyt. Juuri äsken oli loppukokeena rippikouluoppeja soveltava rastirata, jossa jokainen osoitti ymmärtäneensä ydinkohdat. Vai mitä sanotte näistä nuorten yhdellä rastilla tehdyistä rippikoulumainoksista: Tule rippikouluun, täällä opit rukoilemaan...Jumalan rakkaudesta...ystävyydestä...auttamisesta...Jeesuksesta... sosiaalisista taidoista...Pyhästä Kolminaisuudesta...yhdessäolosta. Siinähän ne tärkeimmät.


Leiri on pyörinyt pääasiassa sisätiloissa, sillä juuri nyt olemme saaneet nauttia talven pisimmästä pakkasjaksosta. Onneksi meillä on hyvät tilat kahdessa eri talossa ja kaikki on toiminut hyvin. Tosin eilen teimme urheasti yhden tehtävähommelin ulkona ja sen päälle paistoimme makkaraa ja lättyjä kodassa. Ei siellä kyllä kovin montaa laulua jääty laulamaan. 


Sääksmäen seurakunnassa diakoniatyö osallistuu rippikoulutyöhön varsin paljon. Itse olen sitä mieltä, että nuorten kasvattaminen kristinuskoon kuuluu kaikille ja on siis myös diakoniatyötä. Leiri on myös loistava mahdollisuus näyttää ja opettaa, mitä lähimmäisenrakkaus on ja minkälaisia eri tyyppejä seurakunnassa on töissä. Rippikoulussa tavoitamme diakoniasanomalla noin 200 nuorta vuosittain. Jokaisella rippikouluryhmällä on oma diakoniatyöntekijä, joka viettää ryhmän kanssa enemmän kuin yhden tapaamisen, joskus koko leirijakson. Kun on enemmän aikaa ryhmän mukana, tutustuu porukkaan ja osaa paremmin olla mukana.


Tämän talvileirin aikana olen joutunut tekemään paljon muutakin kuin vain leireilemään. On ollut pakko tehdä myös vuodenvaihdetöitä, tilastoja ja toimintakertomusta, ja sitä sun tätä valmisteluhommaa. Onneksi olen ehtinyt olla yhteisissä opetushetkissä ja hauskanpidossakin mukana. Urani huipulla olen ollut, kun olen saanut esiintyä parissa iltaohjelman sketsissä. Ja tykkään, todella. Kun aloitin työni diakoniatyöntekijänä, en pelännyt juuri mitään enempää kuin rippikoulutunteja. Siitä on tultu todella pitkälle ja tästäkin Jumalan ihmeellisestä työstä saan olla niin kiitollinen. Minullakin on pieni haikeus huomenna palata taas kodin ja työn arkeen täältä leirielämän kuplasta. Vaikka alkaahan tässä vanhaa jo vähän väsy painaa ja kotiväkeäkin on vähän ikävä.


Hiljattain teimme diakoniatiimissä tavoitteet siitä, mitä rippikoululaisen tulisi oppia diakoniasta. Tai mihin oikeastaan kenen tahansa kristityn täytyy päivittäin itseään piiskata. Rippikoulussa nuori kristitty
- oppii Jumalan rakkaudesta
- opettelee rakastamaan itseään, lähimmäistään ja luomakuntaa
- ymmärtää toisen avun tarpeen
- ymmärtää vastuunsa auttaa
- rohkenee auttaa


Näin toivomme ainakin syvimmissä nuorten sielujen sopukoissa tapahtuneen. Jos minä en enää näitä nuoria tapaa, lopputuloksen tietää vain Jumala. Paitsi tämän ryhmän kanssa matka jatkuu vielä hetken, toukokuun konfirmaatioon saakka. Kaikkia vuoden 2016 rippikoululaisia ja työntekijöitä siunaten.