perjantai 18. joulukuuta 2015

Joululoma

Joulukuun 18. päivän ilta. Tänään oli tänä vuonna minun aikani jäädä joululomalle. Istun joulunajan valojen hämäryydessä, jouluradio soi ja mietin, teinkö tarpeeksi ja miten työtoverit jaksavat vielä muutaman päivän.

Stressiä siis on pukannut. Nappasin työtoverin vanhoista kirjoista itselleni Pertti Pakarisen kirjan "Älähän hättäile", vuodelta 1975. Kertoo olevansa stressiaapinen aikuisille. Aion joululomalla vähän kurkata, mitä oli stressi vuonna 75. Tämä kohta aukesi kirjasta nyt: Sitä paitsi on erheellistä luulla, että stressi on jotain pahaa, vihattavaa, jotain sellasita, mitä ei pitäisi olla. Me kaikki joudumme kestämään stressiä...Stressin täydellinen puuttuminen on kuolema. Jopa unessa koemme stressiä. Stressiä on ilo ja suru, nauru ja itku, murhe ja riemu." Siis tunteita, jotka kuuluvat elämään. Haitallista on, jos mikä tahansa tunne on liian voimakas tai päällä on monta voimakasta tunnetta yhtä aikaa.

Takaisin jouluvalmisteluihin. Kaikki on tähän asti mennyt suunnitelmien mukaan. Suurin piirtein siis; jokainen päivä sisältää myös pieniä kaarteita. Kun tänään katsoin diakonian tilastoja, olemme tähän mennessä joulukuussa tavalla tai toisella tukeneet 262 ihmistä. Tai oikeastaan taloutta, lukujen takana saattaa olla isojakin perheitä. Suurin osa on käynyt vastaanotolla. Heille olemme voineet antaa vähän joululisää, joululehtiä, lahjakortteja eri liikkeisiin, villasukkia, pesuaineita, pelejä ja vaatteita. Kiitos Sääksmäen seurakunnalle, että voimme auttaa myös taloudellisesti. Kiitos firmoille, jotka ovat lahjoittaneet joulukorttirahansa. Kiitos Mannerheimin Lastensuojeluliitolle, jonka lahjakortteja saimme välittää. Kiitos yksityisille, jotka ovat omastaan antaneet. Kiitos pesuaineita ja kosteusvoidetta lahjoittanut Walki Medical. Kiitos vapaaehtoisille villasukkien kutojille.

Iso asia joulun alla on myös Toivon talon jouluruokailu. Saimme tarjoilla ilmaisen jouluaterian noin sadalle hengelle. Tai eihän se ateria itsestään ilmestynyt, vaan Toivon talon poikien ja Riitan tekemänä. (Anteeksi, kun sanon teitä pojiksi, mutta se on hyvällä vaan.) Kiitos teille taas vuoden aherruksesta lähimmäisten hyväksi, oikeasti. Ensi vuonna jatketaan! Sininauhan kanssa yhteistyössä ruokaillaan, jaetaan koulujen ylijäämäruokaa ja EU-lahjoituskasseja ensi vuonnakin.

Diakoniatoimisto on auki vielä kaksi päivää. Sitten hiljenee ja vuoroon astuvat joulun hartaudet ja jumalanpalvelukset. Toki sielläkin puolella on ollut vilkasta jo koko kuukauden ajan. Toverit ovat vierailleet laitoksissa, päiväkodeissa ja kouluissa tai sitten näistä on vierailtu meillä. Jos nämä kaikki kohtaamiset laskettaisiin yhteen, kuinka monta siitä tulisikaan. Ihanaa, että joulun suuri ja lämmin sanoma saa elää!

Vaikka kuinka tässä hehkuttaisi, kaikilla ei ole jouluna lämmin, kylläinen ja turvallinen olo. Ei Suomessa, eikä varsinkaan maailmassa.  Maailma ei rauhoitu jouluna. Joulunalushartauksissa olen puhunut ulkoisesta rauhasta ja sisäisestä rauhasta. Ulkoisesti maailmassa tai ei aina edes lähiympäristössäkään ole rauhaa, mutta siitä huolimatta: sisäisen rauhan voi löytää. Vaikka edes hetkeksi. Toivon, että jokainen voisi sen hetken löytää tai toiselle tehdä. Ei väliä, onko köyhä vai rikas, suloinen joulu voi tulla. Ja sen sisäisen rauhan tuo Jeesus-lapsi, siitä olen varma. Jeesuksessa on Suurin Rakkaus. Kun hetken levähtää Jeesuksen lähellä, jaksaa taas jatkaa.

Rukoilemme:

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan;
ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu
Jumalan sanan valoa, joss´ sieluin kirkastuu
Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin
Jumalan sanan valoa, ja mieltä jaloa.

Luo köyhän niinkuin rikkahan saa joulu ihana
Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa
Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan
Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.

- Sakari Topelius, suom. tuntematon -

torstai 3. joulukuuta 2015

Joulukuun askareita


Ensimmäisestä adventista on alkanut joulun odotus. Silloin on lupa alkaa odottaa Syntymäjuhlaa, lisätä pieniä valoja pimeyteen, pukeutua punaiseen ja kuunnella Jouluradiota.

Diakoniatyössä joulun valmistelu taas on aloitettu jo alkusyksystä. Tai oikeastaan jo keväällä on päätetty eläkeikäisten perinteisen joulujuhlan ajankohta: Pappilanniemessä perjantaina 18.12. Ensimmäistä adventtia edeltävänä lauantaina diakonia oli mukana kaikkiaan kolmissa eri myyjäisissä: seurakuntatalolla, Koskikarassa ja Tietotien lukiolla. Myyjäistuotto käytetään avustustoimintaan.

Diakoniatoimiston joulupäivystys alkoi tänä vuonna 30.11. ja siihen mennessä kaiken pitää olla suurin piirtein valmiina. Ajoissa pitää päättää, minkä suuruisia ovat oman seurakunnan jouluavustukset perheille ja yksinäisille. Ajoissa olemme myös päättäneet, ketkä meistä minäkin päivänä päivystävät. Joulukuussa diakoniavastaanotto on avoinna ilman ajanvarausta arkisin klo 9-12 ja useita satoja kävijöitä nytkin odotetaan. Yksityisiä joulun rahalahjoittajia alkaa myös ilmaantua jo hyvissä ajoin. Näiden kohdalla diakoniatiimissä mietitään sopivat kohteet isommille lahjoituksille: yritämme ilahduttaa aina eri perheitä, juuri nyt isoimmassa hädässä olevia. Kukaan ei saa rahaa, vaan avuksi annetaan kauppojen lahjakortteja. Joulua lähestyttäessä sekalaisia avustuksia saapuu lisää: koskaan ei tiedä, mitä kaikkea vastaanoton kävijöille voi joululahjaksi antaa, ruokalapun lisäksi. Tämän joulun alla kävijät saavat mukaansa shampoota ja pesuainetta. Emme voi kuitenkaan enempää ottaa vastaan vaatteita tai muuta tavaraa, koska meillä ei ole niille säilytystiloja ja niiden jakaminen oikealle tarvitsijalle on vaikeaa.

Tänä jouluna vähävaraisten noudettavissa ovat pitkästä aikaa myös EU:n tukemat kuivaelintarvikekassit, joilla arkea jatkaa kummasti. Nämä kassit jaetaan arkiaamupäivisin yhteistyökumppanimme Sininauhan tiloista Alppikadulta. Pitää myös päättää, koska Toivon talon ruokailun ilmainen jouluateria järjestetään. Ruokalan poikien ja emännän kanssa päätimme, että tänä vuonna se on keskiviikkona 16.12. Vankiloista alkaa tippua kirjeitä, joissa pyydetään pientä joulumuistamista heidän hoivissaan oleville valkeakoskelaisille vangeille. Pitää päättää, minkälaisia joululehtiä tilataan ja minkä verran. Kaikille lapsille annetaan vastaanotolla oma lehti ja varttuneempien tilaisuuksissa jaetaan myös joululehteä. Kaikkia joulukuun tilaisuuksia täytyy alkaa suunnitella, että ei jää viime tippaan. Aika monissa lauletaan niitä kauneimpia joululauluja. Johonkin joulujuhlaan mennään vieraiksi ja saadaan lukea siellä jouluevankeliumi. Yhteistyökumppaneitamme muistamme joulukirjeellä ja saamme muutaman kortin vastineeksi.

Joulun alla yritetään käydä mahdollisimman monessa kodissa tervehtimässä niitä omia asiakkaita, joita painaa yksinäisyys tai sairaus. Joitakin jouluavustuksia myös viedään perille saakka. Joissain palvelutaloissa ja ryhmäkodeissa vietetään Herran Pyhää Ehtoollista joulun alla. Torstaina 17.12. kutsumme kaikkia diakonian asiakkaita ja diakoniaihmisiä Diakoniakahvilaan Kohtaamispaikalle. Tämä on uusi juttu! Teemme yhdessä torttukahvit, laulamme joululauluja ja rupattelemme. Diakoniakahvila jatkuu avoimin ovin kevätpuolella joka toinen perjantai-iltapäivä klo 13.30-15.

Kaikki tämä mahtuu tässä muutamaan virkkeeseen, mutta täyttää kyllä koko joulukuun kiireellä. Se on rankkaa, mutta valmistaa myös omaan jouluun. Antaessaan saa nimittäin. Haluatko sinä auttaa? Tavaraa siis emme niin kovasti toivo, mutta kaikkien lahjoitusten tulisi olla meillä hyvissä ajoin joulukuun alussa, jotta ehdimme ne toimittaa perille. Suurin osa lahjoittajistamme haluaa auttaa hädässä olevia lapsiperheitä, mikä on hieno asia. Toivomme kuitenkin, että joku haluaisi auttaa myös yksineläviä tai lapsettomia pareja. Sielläkin on paljon hätää ja haluamme mahdollisimman monen joulun olevan vähän helpompi. Joulu on uskonnolliseltakin kannalta tärkeä juhla, mutta erityisesti se on hengeltään lämmön ja jakamisen juhla, jonka lähes jokainen haluaa jollakin tavalla erottuvan arjesta.

Kaikkein parhaimman lahjan kuitenkin annat lähimmäisillesi antamalla heille aikaasi. Käy tervehtimässä vanhusta, auta ostoksissa, pyydä kahville, vietä aikuisten oikeasti rauhassa aikaa läheistesi kanssa. Joulun lapsi on siellä, missä on ihmisten välillä rakkaus ja hyvä tahto.
Teksti julkaistu lyhennettynä Kotikirkko-liitteessä 27.11.2015

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Diakoniatyöntekijä saarnaa

SAARNA TUOMIOSUNNUNTAIN JA 70 JA 75 VUOTTA TÄYTTÄVIEN MESSUSSA 22.11.2015
Evankeliumi Matteus 25: 31-46
Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”
Evankelista Matteus on kirjannut tähän evankeliumikohtaan Jeesuksen puhetta viimeisistä ajoista. Jeesus tiivistää tässä sen, minkälaista elämää taivaaseen pääseviltä ihmisiltä odotetaan. Lähimmäisten auttamista, ei mitään muuta. Tuolla yli 2000 vuoden takaisessa Israelissa Jeesus toivoi, että nälkäistä ja janoista, palelevaa tai sairasta, tai vankilassa olevaa lähimmäistä on autettava. Sanon, että Jeesus toivoi, vaikka käytännössä kyseessä on vahva vaatimus. Mutta tämä vaatimus on esitetty niin kauniin ja yksiselitteisen vertauksen muodossa, että se tuntuu Jeesuksen toiveelta. Tulee halu toteuttaa se toive.
Mitä Jeesus olisi sanonut vastaavassa tilanteessa vuonna 1940 tai vuonna 1945, kun te päivänsankarit olette syntyneet? Minkälaista apua lähimmäiset silloin tarvitsivat? Samanlaista apua: silloinkin oli nälkäisiä ja janoisia, palelevia ja sairaita ja kodittomia ja vankilassa olevia. Ja heitä autettiin. Tai mitä Jeesus sanoisi meille tänään? Minkälaista apua tarvitaan? Samanlaista apua. Ihminen ja ihmisen perustarpeet eivät ole muuttuneet mihinkään. Valitettavasti nälkäisiä ja janoisia on vieläkin ja tulee aina olemaan. Apuamme tarvitaan aina. Nykyään elämä on monimutkaisempaa kuin ennen ja perustarpeiden lisäksi täyttymättä jää monenlaisia muitakin ongelmakohtia. Mutta kaikki ihmisten ongelmat ovat oikeastaan jonkun asian nälkää tai janoa.
Lähimmäisellä tarkoitetaan toista ihmistä. Nykyään maailmamme on pienentynyt ja autettavia lähimmäisiäkin tuntuu olevan enemmän. Ja ihan viime aikoina ne autettavat ovat tulleet tänne sankoin joukoin. Jokaista on autettava niin kuin paras on, mutta on myös muistettava omat rajansa. Kukaan ei jaksa eikä osaa auttaa kaikkia, eikä tarvitsekaan. Täytyy uskoa siihen, että on paljon muitakin viisaita ja reippaita ihmisiä, jotka osaavat hommansa. Meille voi riittää se, että rukoilemme kärsivien ja heitä auttavien puolesta.
Tänään me vietämme syntymäpäiväjuhlaa, mutta on myös kirkkovuoden viimeinen sunnuntai, tuomiosunnuntai. Tässä Jumalan kasvojen edessä meidän on puhuttava myös siitä. Sillä kyllä te tiedätte, että ei elämä ole pelkkää hymyä ja iloa ollut. Elämän kokonaisuus jäisi vajaaksi, jos pimeydestä ja tuomiosta ei puhuttaisi. Elämän räsymattoon kuuluvat kaikenlaiset värit. Jokaisen pitää myös tunnustaa se, että jokainen on joskus tehnyt jotain väärin, isoa tai pientä. Kukaan ei voi olla koko ajan hyvä. Minä lisään vielä painetta sanomalla, että jokainen päivä on tuomiomme päivä. Jokaisena päivänä teemme jotain vääryyttä itseämme tai toisiamme kohtaan ja ansaitsisimme rangaistuksen.
Oman heikkoutensa ja vajavaisuutensa ymmärtäminen tekee nöyräksi. Se ei saa tehdä alistuneeksi, pelokkaaksi tai uhmakkaaksi. Nöyrällä asenteella on helppo lähestyä toista ihmistä ja hänen tarpeitaan. Nöyrä mieli ja asenne saattaa saada jumalaiset kiitokset palkkioksi.
On kuitenkin väärin lukea tätä tuomiosunnuntain evankeliumia vain yksistään, sillä siinä ei ole koko totuus meidän uskostamme Jumalaan. On uskontoja, joissa ihmisten pelastus riippuu hyvien tekojen tekemisestä, mutta meidän luterilainen uskontomme ei kuulu niihin. Meillä on käytössämme ainutlaatuinen lahja, nimittäin Jumalan armo. Ja myös tästä kertovia kohtia löytyy Raamatusta, esimerkiksi pienoisevankeliumi: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei tässä aseteta mitään ehtoja, rakkauden teko tulee yksin Jumalan puolelta. Jumala todellakin rakastaa meitä niin paljon, että sovitti Jeesuksen kautta meidän syntimme. Meidän ei tarvitse enää tehdä mitään sen eteen. Tuomiosunnuntain evankeliumi ei silti lakkaa olemasta voimassa: me emme tee hyviä tekoja, jotta pelastuisimme; me teemme hyviä tekoja, koska olemme jo pelastetut. Nöyrä mieli on niin kiitollinen Jumalan suuresta rakkaudesta, että haluaa osoittaa sen rakastamalla ja auttamalla muita.
Jos jokainen päivä onkin itsetutkiskelun, nöyrtymisen ja tuomion päivä, ihan jokainen päivä on myös armon, rakkauden ja kiitollisuuden päivä. Tänään saamme kiittää erityisesti eletystä elämästä, rakkaudesta ja hyvistä ihmisistä. Saamme kiittää myös tästä yhteisestä juhlahetkestä. Ehkä voimme kiittää myös joistakin vaikeuksista, jos ne jälkeenpäin katsottuna ovatkin olleet siunauksiksi. Ja jos nyt Jumalan rakkaudesta ja armosta huolimatta kärsimme, rukoilemme lähellemme viisaita ihmisiä ja sanoja, jotka auttavat jaksamaan. Rukoilemme siunausta itsellemme ja rakkaillemme tästä eteenpäin. Pidämme rohkeasti päämme korkealla ja hoidamme oman lamppumme tulta. Pimeässä syksyssä ja joskus pimeässä maailmassa tarvitaan jokaista lamppua!

lauantai 24. lokakuuta 2015

Piispaa kyydissä

Tänään työyhteisöpäivän päätteeksi Tampereen hiippakunnan Matti-piispa luki otteen Valkeakosken Sanomien jutusta vuodelta 1955. Siinä piispa Eelis Gulin antoi lausuntonsa Valkeakosken seurakunnan tilasta piispantarkastuksen päätteeksi. Itse lausuntoa en enää muista, mutta se olisi hyvin voinut olla tästä meneillään olevasta piispantarkastuksesta. Miten niin voisi olla? Joko piispat kautta aikojen osaavat puhua samalla tavalla kiitellen, ehkä hieman ympäripyöreästi. Tai sitten Valkeakosken seurakunnassa on oikeasti ollut yhtä hyvä ja vireä henki vuonna 1955 kuin on perillisessä uudessa Sääksmäen seurakunnassa nyt vuonna 2015. Ehkä hieman naivisti, tai sitten ei, uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon! Meillä on hyvä porukka ja henki, jossa suuret linjat ovat aika suorassa.

Itse vietän työntekijänä ensimmäistä piispantarkastustani. Täytyy sanoa, että kokemus on ollut hieno, parempi, mitä osasin ajatellakaan. Piispantarkastus ei enää ole mikään pelottava kokemus, jossa julkisesti arvioidaan toiminta ja työntekijät. Sen sijaan se on koko vuoden kestävä vuorovaikutusprosessi eli meilläkin se on alkanut jo tammikuussa työntekijöiden ja luottamushenkilöiden yhteisillä keskusteluilla. Myös toiminta ja talous on syynätty jo ennen tätä viikonloppua hiippakunnan lakimiesasessorin ja lääninrovastin toimesta. Kun yhteisissä keskusteluissa on ollut hyvä fiilis ja virallisista tarkistuksistakin on tullut positiivista palautetta, tähän varsinaiseen piispan vierailuviikonloppuun on voinut käydä reippain mielin. Lisäksi meillä on niin mukava ja helposti lähestyttävä piispa, että senkin puolesta tunnelma on mukava. Rankka viikonloppu kyllä osalle porukasta on, kun on niin paljon mielenkiintoista tutustuttavaa. Voimia piispalle näihin hommiin!

Olimme siis taas koolla Pappilanniemessä työntekijöiden ja luottamushenkilöiden voimin. Tämä työyhteisöpäivä päätti piispantarkastusprosessiin liittyvät keskustelut, mutta työ jatkuu. Tänään tehtävämme oli kirjata ylös seurakuntatyöhön ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja yllättäen näin pääsimme syvemmälle asioihin kuin joskus vastaamalla. Kun yritimme etsiä vastauksia joihinkin kysymyksiin, esiin tuli uusia kysymyksiä. Mutta sellaista nykytilanteen selvittäminen ja tulevaisuuden visiointi on: kysymyksiä kysymyksien perään, jotka kuitenkin joskus jo itsessään vastaavat. Ja kyllä matkan varrella niitä vastauksiakin tulee, ihan huomaamatta.

Eikä ihan huono päivän anti ole sekään, että yhdessä on hauskaa ja nauretaan. Toivon, että jokainen meistä voi edes hetkellisesti kokea tätä yhdessäolon iloa, vaikka pohdintapäivät eivät ominta alaa olisikaan. Siinä on armon vilaus; ei vain siinä, että koemme hengellisesti jotain ihmeellistä tai saamme aikaan, vaan siinäkin, että hetken olemme yhtä. Tähän kohtaan vielä kiittelen päivässä mukana ollutta piispantarkastuksen delegaatiota: piispa Matti Repoa, lääninrovasti Seppo Jarvaa ja pappisasessori Riitta Särkiötä oivaltavista ja oivallusta herättävistä kommenteista. Aika viisaita ihmisiä kaikki.

Kovasta miettimisestä, vastausten etsimisestä ja konsulttien johdattelusta tulee helposti sellainen olo, että nyt pitää äkkiä keksiä jotain hienoa, joka nopeasti muuttaa kaiken paremmaksi. On tärkeää huomata, että asia ei ole niin. Mitään ei pysty muuttamaan yhdessä eikä kahdessakaan yössä. Kaikki, mitä olemme tämän vuoden aikana miettineet ja kysyneet, on jäänyt elämään meissä jokaisessa ja tullut esiin pieninä ja isoina uudistuksina omassa tai tiimin työssä. Ja tulee edelleen. Yhdessä yhteisen asian äärellä oleminen on itseisarvo, joka yhdistää ja tuottaa tulosta. Se on Herran työtä, joka ei vaikuta niin kuin me ajattelemme, vaan niin kuin on paras. Tässä voisi sanoa, että konsulttimme Mikko Sulander ja Olli-Pekka Silfverhuth olivat oivallisia kätilöitä alusta loppuun.

Prosessissa on ollut tärkeää myös yhteinen rukous. Ehkä tärkeintä. Tänä juhlaviikonloppuna myös seurakuntalaiset saavat olla siinä mukana. Jumalalta me saamme voiman ja viisauden tehdä työtä seurakunnan ja lähimmäisten hyväksi, kukin omalla paikallamme. Suurimpaan rukoukseen ja juhlaan me päätämme huomenna piispantarkastuksen, kun yhdessä teemme messun Sääksmäen kirkossa. Messu on Jumalan kansan juhla. Jotenkin nyt on niin riemullinen mieli, että tekisi mieli juosta ja palvella Jumalaa mahdollisimman hienolla messulla. Mutta, mutta, muista, että se ei mene niin. Jumalanpalveluksessa me emme palvele Jumalaa, vaan Hän laskeutuu keskellemme ja palvelee meitä. Se on ihmeellistä. Että joku niin Suuri haluaa antaa meille voimansa ja armonsa. Jos sinä tai minä jotakin messussa teet eli palvelet, se on lähimmäisen hyväksi.

Tänään oli ilmassa paljon viisaita sanoja. Loppupuheessa piispa sanoi, että tulevaisuus ei ole meidän käsissämme. Se oli lohdullista. Nykyajan vaikeiden päätösten edessä painaa se tunne, että minun ja meidän pitää ratkaista koko tulevaisuus. Tottakai meidän pitää tehdä parhaamme, maailma toimii meidän kauttamme, mutta tulevaisuus on sittenkin Jumalan kädessä. Työ jatkuu, kiitos Herralle!

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Perustukset horjuvat?

Kesän vehreys on vaihtunut syksyn kultaan ja pimeneviin iltoihin. Syksyn värit ja pimeyden hoito ovat Jumalan lahjoja meille pohjoisen asukeille ja ne tulivat iloksemme niin kuin ennenkin. Muuten tuntuu kuin eläisin eri maailmassa kuin viimeksi tänne kirjoittaessani.


Suomen talous on ollut epävakaalla pohjalla jo pitkään, mutta tänä syksynä tilanne on saanut vielä astetta vakavammat sävyt ja kovempia keinoja ollaan ottamassa käyttöön. Alkaa varmaan olla jo kaikille selvää, että näin ei voida enää elää vaan jotakin on tehtävä. Toivottavasti osapuolilla ei kestä liian kauan miettiä, mitä se jotakin on. Minä olen valmis antamaan omastani ja kaikkien omasta jotakin. Kenellä on enemmän, pystynee antamaankin vähän enemmän. Mutta ennen kaikkea olen valmis luopumaan päällekkäisistä ja sisäkkäisistä ja vierekkäisistä turhista järjestelmistä, jotka vievät aikaa ja rahaa. Minulla ei kuitenkaan ole viisautta sanoa, että mitä nämä ovat, mutta uskon jollakulla olevan. Toivon ja rukoilen joka päivä viisautta päättäjille. Ja toivon, että aika ei kulu hukkaan turhassa poliittisessa kuviokellunnassa, vaan että toimiin päästään pian. Tulevaisuudessa vähemmän on enemmän!


Toinen vakava asia iski päälle lähes samanaikaisesti taloustilanteen heikkouden kanssa: turvapaikanhakijoiden vyöry tai pakolaisten, kuten on jotenkin helpompi ja nopeampi sanoa. On ollut vaikea ymmärtää, että onko tämä totta ja miksi juuri nyt? Alussa tilanne suorastaan ahdisti, kun mietin, miten Suomi tästä selviää. Mutta nyt tilanteeseen on jo (ikävä kyllä?) hieman sopeutunut ja riittää uskoa siihen, että tätäkin asiaa ovat viisaat jossakin hoitamassa. Voimia heille! Tämäkin kai on Jumalan lähettämä koettelemus meille. Kun emme muuten usko ja käänny parempaan, lisätään panoksia. Nyt meidän kristillisyytemme ja lähimmäisenrakkautemme todella punnitaan. Nyt kysytään sitä, ovatko kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky todella totta meille. Onneksi Suomi on jo aiemmin selkeästi sitoutunut turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten auttamisjärjestelmiin ja ottanut siis kannan, että kaikkia on autettava. Nyt on enää keksittävä, miten autetaan näin montaa kerralla. Autetaan selvittämällä kaikkien tilanne, lähettämällä osa turvallisesti takaisin kotimaahansa ja raivaamalla osalle tilaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle  hyvää (Sananlaskut 3:27).


Tunnustan, että ei tämä pakolaistilanne pelkkää herttaista auttamishalua ole herättänyt. Koko ajan on myös huoli siitä, miten paketti hoidetaan, tarvitsevatko kaikki todella apua, miksi jotkut halveksivat yhteiskuntaamme ja osaanko ja haluanko minä oikeasti auttaa. Pelottaakin. Mutta tässä kysytään nimenomaan minun kristillisyyttäni: uskonko siihen, mitä julistan ja menen pelosta huolimatta vastaan? Tällä hetkellä Valkeakoskella ei vielä ole pakolaisia, mutta kyllä tilanne on jo työllistänyt ja mietityttänyt kovasti. Valmiutta on suunniteltu, ihmisten mahtavaa auttamishalua kanavoitu, asennetta pidetty positiivisena ja rukoiltu. Välillä on työllistänyt niin paljon, että oma tavallinen auttamistoimintamme on meinannut jäädä paitsioon. Sillä eivät meidän omat hätää kärsivät lähi-lähimmäisemme ole mihinkään hävinneet. Taloudellisia, sosiaalisia ja henkisiä asioita on edelleen sekaisin myös peruskoskilaisilla. Toivon, että ihmisten auttamishalu kasvaisi suureksi myös näitä omia kansalaisia kohtaan. Lähimmäistä voi auttaa ihan itsekin omassa lähipiirissä tai sitten hakeutua vapaaehtoistoimintaan meidän kauttamme. Joulun alla voimme myös välittää rahalahjoituksia perheille ja yksinäisille.


Paljon toivomista tässä tekstissä. Tänä syksynä on välillä tuntunut, että nyt koko maailma ja perustukset järkkyvät. Taas kerran ja enemmän kuin koskaan on syytä muistaa, että eivät ne perustukset järky. Perustus on Herra Jeesus Kristus ja hänen työnsä ja se ei muutu koskaan. Siihen asiaan pitää aina uudelleen maailman myllerryksessä palata ja sen varassa seisoa.


Tänä aamuna kuulin Apulanta-yhtyeen kysyvän:


jos välittäisin enemmän
jostain muustakin kuin vain itsestäni
niin muuttuisinko jotenkin
ihmiseksikö kasvaisin



Raamattu vastaa:


Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat (Matteus 23: 37-40).


Ja ihmisyys.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Ülistusta ja ylistystä

Istun Valkeakosken kirkon morsiushuoneessa ja kuuntelen virolaisen Lambertus-kuoron innostavaa laulua. Menossa on Hengen Uudistuksen kesäjuhlat meillä Valkeakoskella, niiden ensimmäinen päivä. Uskomatonta, että nyt ollaan tässä, vuoden valmistautumisen ja suunnittelun jälkeen. Lambertus-kuoro tulee Hagerista, joka on Sääksmäen seurakunnan ystävyysseurakunta jo monen vuoden ajalta. On mukava nähdä täällä tuttuja ihmisiä, jotka vuosi sitten ottivat meidät sydämellisesti vastaan retkellämme Hagerissa. Ei tosin pitkää aikaa, sillä kuoro jatkaa tästä Suomen kiertuettaan. Jumalan siunausta heille!


Hengen Uudistuksen juhlat jatkuvat vielä huomenna lauantaina ja sunnuntaina. Tänään kirkossa on ehkä noin 400 henkeä, mutta huomiseksi "pääpäiväksi" odotetaan vielä paljon enemmän Jeesuksen ystäviä. Hengen uudistus-liike toimii luterilaisen kirkon sisällä tuoden esiin karismaattisuutta, ylistystä ja armolahjoja. Mikäs siinä, kyllä meidän kirkkoon sopii, vaikka kaikkien kädet eivät olekaan yhtä taipuvaisia nousemaan ylös. Mutta ainakin sydämessä!


Ai miksi istun morsiushuoneessa, joka yleensä on vihittävien parien rauhoittumispaikka ja usein messun jälkeen rukouspalvelun käytössä? Isot juhlat ovat vaatineet monenlaisia järjestelyjä ja tähän morsiushuoneeseen saimme ensiapu- ja lepotilan. Kun ihan virallisia SPR:n ensiapupäivystäjiä ei löytynyt, minä ja kollegani saamme hoitaa tätä hommaa. Diakonissoina meillä on myös sairaanhoitajan koulutus ja ensiapukoulutuskin on ajan tasalla. Mukava, kun saa tätäkin puolta ammattitaidostaan käyttää.Tähän asti on kyllä ollut rauhallista sekä ensiapu- että leporintamalla ja toivottavasti sama jatkuu. Ei ainakaan liian helteen takia tarvitse kenenkään kärsiä.


Eli tällaisissa merkeissä vietän kaksi viimeistä työpäivääni ennen kesälomaa. Aika hienoa! Täytyy sanoa, että olen hieman uupunut odotellessani vapauden aikaa tänne saakka. Heinäkuu kokonaisuudessaan oli yllättävän kiireinen ja olin aika paljon yksin töissä. Lisäksi tein yhdellä kädellä myös jotain tiedottajan hommia eli viestittelin Valkeakosken Sanomien ja omien nettisivujen kanssa. Mutta kun nyt olen tänne asti selvinnyt ja vielä jaksan puhua, kirjoittaa ja välillä hymyilläkin, täytyy olla kiitollinen siitä, että on töitä, on saanut auttaa ihmisiä ja työtovereita ja toivottavasti tehdä jotain oikein Jumalan työn hyväksi. Usein ajattelen myös sitä, että maailmassa on paljon maita, joissa kesälomat ovat paljon lyhempiä ja silti on koko vuosi jaksettava. Kyllä meillä Suomessa on hyvät edut.


Vaikka minä jään lomalle, diakoniatyö ja ihmisten auttaminen jatkuu saumattomasti. Kollegat jatkavat ja ovat valmiudessa. Tosin vetävät pareittain pari leiriäkin: eläkeikäisten leirin ja diakonialeirin. Diakonian leirit ovat yleensä elokuussa, kun koulut ovat jo alkaneet, eikä rippileirejä enää ole. Eläkeikäisten leirille on ilmoittautunut 21 leiriläistä ja ohjelma näyttää oikein mukavalta. Ja hyvää ruokaa on tietysti runsaasti tarjolla. Diakonialeirille kutsumme asiakaskunnastamme sellaisia, joilla on ehkä sosiaalisia tai taloudellisia esteitä lomailuun, eivätkä he ole pitkään aikaan päässeet mihinkään. Leiri on heille ilmainen ja siitä on ollut todella hienoja kokemuksia sekä leiriläisillä että työntekijöillä.


Sitten kun minä palaan, on jo syyskuu ja syyskauden touhut täysillä käynnistymässä. Siksikin tässä viimeisinä työpäivinä on ollut paineita saada syksy sillä lailla pakettiin, että kaikki lähtee heti hyvin pyörimään. Nyt tuntuu siltä, että olen tehnyt kaiken, mitä on pitänyt ja pystynyt. Toivon, että saan lomalla levätä, uudistua ja rakastaa, jotta jaksan taas sillä rakkaudella palvella muita.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Jonkun arki ei ole koskaan juhlaa

Yksi diakoniatyöntekijän työviikko alkaa olla lopuillaan. Keskikesän viikoksi se on ollut yllättävän vilkas ja sisältänyt monenlaista. Tämän kirjoituksen otsikko viittaa siihen, että tällä viikolla on saanut pähkiä paria vaikeaa taloustilannetta. Koska elämä ei voi olla yhtä juhlaa, ihmisen on otettava ilo irti ihan tavallisesta arjesta. Mutta mitä sitten, jos arki on yhtä taistelua euroista ja senteistä?

Niistä ihmisistä, jotka varaavat aikaa diakonian vastaanotolle, lähes kaikilla on ongelmia talouden kanssa. Ongelmien suuruus vaihtelee muutamasta kymmenestä eurosta satoihin tuhansiin euroihin ja parin kuukauden kitkasta jopa vuosikymmenien itkuihin. Silti ongelmat voivat tuntua samanlaiselta. Vastaanotolle tulijalla on usein myös muuta mielen päällä: ihmissuhde-, terveys-, päihde- tai muita ongelmia. Ihmisen elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja aina ei voi tietää, mikä on syy, mikä seuraus. Pääasia on se, että ongelmia ja paperipinoja aletaan yhdessä selvitellä. Epätoivoon ei saa vajota, ei asiakas eikä työntekijä.

Diakoniatoimistosta annettava rahallinen apu on hyvin pientä ja se annetaan pääasiassa ruoka-avustuksina kauppoihin. Toiveena on, että apu kohdistuu juuri siihen tiukimpaan kohtaan, vaikka useampana kuukautena peräkkäin, ja sitten taas on oman pärjäämisen aika. Pienelläkin ruokalapulla saa ostettua tärkeimpiä ruokatavaroita niin, että pääsee muutaman päivän eteenpäin. Elokuussa Toivon talon ruokailu ja kouluruoan ilmaisjakelu alkavat taas pyöriä ja helpottaa vähävaraisen arkea. Myöhemmin syksyllä on luvassa myös pienen tauon jälkeen eu-avustusruokatavaroiden jakoa: jauhoja, makaronia, näkkileipää ja säilykkeitä. Niitä on odotettu!

Kun on käynyt asiakkaan kanssa läpi vaikeaa taloustilannetta, tai jotain muutakin ongelmaa, on jälkeenpäin työntekijänkin olo aika tyhjä. Siitä voi kuvitella, missä paineissa asiakkaat joskus joutuvat elämään. Vaikka diakoniatoimiston suora rahallinen apu ei ole suurta,  tärkeämpää on, että asiat selkiytyvät, laskut menevät oikeisiin pinoihin ja asiakas tietää, mistä muualta voi hakea apua.

Torstaipäivä meni taas retkellä Päiväniemessä, samalla porukalla kuin jo kesäkuussa. Nyt sääkin oli suosiollisempi ja saimme lätytkin paistettua. No, olihan sielläkin kuunneltavia asioita.

Kun tämän kaiken keskellä kirkkoherra soittaa ja kysyy, että haluanko saarnata sunnuntaina, se aiheuttaa paineita. Saarnaan kyllä mielelläni, koska ajattelen Jumalalla olevan asiaa minun sanoittamanani. Mutta jotenkin kaiken arjen pyörityksen ja talouspaineiden keskellä oli vaikeaa keskittyä saarnan ajatuksiin. Kuitenkin, sieltä se teksti yhtenä armon iltana tuli.

Parin vapaapäivän jälkeen koitti saarnapäivä sunnuntai. Se oli myös Pappari 3-rippileirin aloitusmessu. Eli taas jotain ihan muuta. Tämä diakoniatyöntekijä tekee mielellään rippikoulutyötä ja meillä sitä saakin tehdä. Jos en nyt niin nuorisoasentoihin taivukaan, olen paikalla antamassa yhden esimerkin Jumalan kanssa elämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Tällä kertaa en ole leirillä ihan 24/7, mutta poukkoilen päivänä muutamana. Ymmärrettävästi rippikoulutyö ei ole kaikille diakoniatyöntekijöille yhtä luonteva osa omaa työidentiteettiä ja silloin on ollut mahdollista osallistua vähän vähemmän.

Ja ne omat vapaapäivät: alkavat olla valmistautumista omiin isoihin juhliin. Taivaan Isä on lähestynyt nuorta elämää ja sitä on ihana juhlia! Äitiä vähän itkettää jo.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Täysillä läsnä kehitysvammaisten leirillä

Onhan ne vaan kuulkaa hienoja kokemuksia nämä kehitysvammaisten leirit! Jokaiselle ihmiselle voisi suositella osallistumista vaikkapa kerran elämässään. Ajatusten avartuminen olisi lähes varma palkinto. Siellä on elämä ja ihmisyys täysillä läsnä. Kiitollisena saa olla tässä, väsyneenä, mutta onnellisena hyvin menneestä leiristä.


Ei tämä minullekaan ole aina helppoa ollut. Olen pelännyt erilaisuutta, jopa ihmisiä. Kehitysvam-maiset ovat kuuluneet minulle samaan erilaisten sarjaan kuin esimerkiksi mielisairaat ja vangit; etukäteen peläten ensimmäistä pakollista kohtaamista. Mutta näissä kaikissa tapauksissa olen astunut näiden erilaisten parista syvästi hämmästellen pois: nämähän ovatkin ihmisiä! Eivät siis vain kehitysvammaisia, mielisairaita tai vankeja, vaan myös ihmisiä. En tiedä jakaako kukaan tätä kokemusta, mutta minulle se on ollut aivan ratkaiseva.


Leirillämme oli sellaisia kehitysvammaisia, jotka kykenevät jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja melko pitkälle huolehtimaan itsestään. Suurin osa vanhoja tuttuja, mutta myös pari ihanaa uutta kaveria. Moni saattaa ajatella, että kehitysvammainen on vajavainen, kun ei osaa järkeillä niin kuin me. Mutta minäpä ajattelen, että he muistavatkin vain kaikki tärkeät asiat! Niin kuin kesäisen päivän tai leiritekemisen tai kaikkien ohjaajien nimet vielä vuosienkin päästä. Kun päässä ei tarvitse pyörittää kaikkea turhaa tietoa, niin kuin meikäläisten, sinne mahtuu täysi tietoisuus tästä hetkestä. Kehitysvammainen on täysillä läsnä kaikessa mitä tekee ja niin tärkeät tunteet ovat vahvasti läsnä ja vaihtelevat nopeasti mielialan mukaan.


Valehtelisin, jos väittäisin, ettei leirin vetäminen olisi raskasta. Se raskaus tulee pitkälti juuri tuosta täysillä läsnä olemisesta, sillä se vaatii sitä myös meiltä. Koko ajan on oltava täysillä läsnä ja täysillä peilinä ja kaverina. Ja on myös vastuu kaikkien hyvinvoinnista. Yöt onneksi sujuvat rauhallisesti, mutta vastuu ja leiriläsnäolo ei väisty silloinkaan. Palkkioksi saa ihania ihmisiä, rauhallista tahtia ja tyytyväisyyttä pienestä.


Pieniä välähdyksiä, jotka jäävät mieleen. Pitkäaikainen tuttava muisti nimeni parin vuoden tauon jälkeen: Iso-Päivi! Siitäpä hyvä käyttönimi loppuleirin ajaksi. Ja liekö olen kuullut koskaan mitään ihanampaa kuin saman miehen leirinuotiolla laulaman Maa on niin kaunis-laulun. Niin moni muukin halusi leirinuotiolla jakaa osaamistaan muille. Entä toisen taiteilijan iltahartaudessa pianolla soittamat kappaleet! Mukava on myös kuulla monta kertaa saman viikon aikana olevansa kiva. Kuinka monesti muuten sen kuulen? Yksi nuoristamme oli varsinainen showmies break-tansseineen ja beatboksauksineen. Hänet palkkasin kaksoisagentikseni tutkimaan uimalasien kera, onko järvenpohja mutainen. Olihan se. Hienoja hetkiä ovat myös ne, kun huomaa leiriläisten auttavan, kuuntelevan ja tukevan toinen toisiaan. Kesän parhaimmat säätkin saimme. Kiitos myös mahtavat työtoverit leirillä ja hyvää jatkoa teidän teillenne!


Leirin viimeinen ohjelmanumero ennen loppulounasta on aina jumalanpalvelus. Saimme mukava Pirjo-papin kanssamme sitä viettämään. Siellä malttoi olla rauhassa innokkainkin linja-auton odottaja. Kun messun alku vähän viivästyi ilmoitetusta, innokkaimpia kirkkovieraita sai hätistellä kappelin ovelta pois. Eipä monesti jumalanpalvelukseen ole sellaista tunkua. Ja Jumalan kasvojen edessä tulee liikutuksen tiloja näissäkin piireissä.


Ennen leiriä pelkäsin sen raskautta ja väsymystä, nyt kiitän Luojaani näistä hienoista kokemuksista ja ihmisistä! Ja uskon saman ajatuksen välähtävän päässä kaikilla leiriläisillä, kun illalla omassa sängyssä silmät sulkeutuvat.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Retkellä

Tänään olen taas lähdössä retkelle: tällä kertaa pitämään kollegan kanssa Päiväniemen kesäkodin ovia auki. Vaikka yritän sitkeästi pitää kesäfiiliksestä kiinni, tämä päivä tuntuu niin kylmältä ja harmaalta... Kyllä sitä aurinkoa vaan saisi vähän enemmän näkyä.


Päiväniemi on seurakunnan vanha leirikeskus Painossa, toisella puolen Valkeakoskea kuin uudempi ja paremmin varusteltu Pappilanniemi. Minä olen onnellinen näistä molemmista paikoista. Pappilanniemessä on loistavat puitteet retkeillä ja leireillä yön yli ja nauttia valmiista ruoasta. Päiväniemessä taas on ihan oma mökkimäinen tunnelmansa, erilainen ja pienempi alueensa ja jopa ihana, erivärinen vesi. Päiväniemi oli olemassa ennen Pappilanniemeä ja siellä pidettiin entisen Valkeakosken seurakunnan leirit. Enää ei juuri tapaa ihmisiä, jotka olisivat olleet siellä vanhusten leireillä, mutta kylläkin ihmisiä, jotka ovat olleet siellä rippileirillä tai lasten leirillä. Siellä on silloin ollut tuvat täynnä majoittujia ja ruoat on myös valmistettu siellä. Se oli sitä aikaa.


Tänään on siis perinteinen avoimien ovien ilta, johon kuka tahansa saa tulla saunomaan, uimaan ja viettämään aikaa yhdessä. Illan päättää iltahartaus. Me diakoniatyöntekijät osallistumme mielellämme näiden iltojen vetämiseen ja tarjoamme ihmisille paikan nauttia luonnosta ja tavata lähimmäisiä. Enemmän saisi vain olla väkeä! Kollega kuskaa paikalle pari iäkkäämpää Päiväniemi-aktiivia, jotka eivät enää omin voimin pääse paikalle. Se on diakonista ajattelua.


Viime viikollakin olin retkellä Päiväniemessä. Silloin mielenterveyskuntoutujien porukalla. Pääosin pitkältä ajalta tuttu porukka, joille Päiväniemen päivä on lomamatka. Tärkeintä on yhdessäolo ja rupattelu sekä herkuttelu luonnon helmassa. Isoja asioita puhutaan, jos sellaista on ilmassa. Jumala ja Jeesus ovat aina mukana retkellä ja kaikki tietävät sen.


Retket ja leirit ovat sellaista diakonian toimintaa, jota sanotaan ennaltaehkäiseväksi. Näillä toimintamuodoilla saatetaan ihmisiä yhteen ja pidetään yksinäisyyttä loitolla. Näin vältetään osallistujien osalta mökkiytyminen ja ongelmien kärjistyminen liian sotkuiseksi vyyhdiksi. Näitä vyyhtejäkin diakoniatyössä kyllä availlaan ja paljon: se on diakonian korjaavaa toimintaa, joka vie yhä enemmän tilaa ennaltaehkäisevältä työltä. Joskus ihmisten asiat ovat todella sekaisin ja siinä tarvitaan meitä ja muita auttamistahoja yhdessä niitä selvittämään. Ja ennen kaikkea kuuntelevaa korvaa.


Tätä kirjoitusta miettiessäni tuli mieleen, että retki on myös hyvä vertauskuva. Vertauskuvien käyttöähän harrastetaan seurakunnallisessa puheessa paljon; onhan meillä siihen esikuvana itse Jeesus. Retki voi olla paitsi ulkoinen matka jonnekin niin myös sisäinen matka omaan itseen ja toisen lähelle. Tai retki johonkin uuteen. Retkelle otetaan lähes aina jotkut eväät tai omat tutut henkiset työkalut mukaan. Retkeltä myös lähes aina palataan uusia kokemuksia tai oivalluksia rikkaampana. Kaikkien pitäisi retkeillä paljon enemmän, varsinkin perheiden. Retkieväätkin löytyvät aina: vaikka vesipullo ja leivänpala, jos muuta ei ole. Aina se retkellä maistuu.


Pian lähden Päiväniemeen lämmittämään saunaa ja odottamaan, kuka uskaltautuu säästä huolimatta paikalle. Onneksi retkipäiviä on vielä monta tänä kesänä tulossakin. Retkellä minä virkistyn ja toivottavasti virkistän muita. Kaunista retkeilykesää!

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kesä on nyt

Ihmiset kyselevät, että miksi kesä ei tule?! Lämpimämpää säätä kaivattaisiin. Minä olen päättänyt nauttia kesästä, tässä ja nyt. Siihen nautintoon riittää se, että on vihreää ja lämmintä! Jos parempaa kesää jää nyt odottelemaan, se on äkkiä ohi. Ja jos vielä jäät odottelemaan mahdollista kesälomaasi nauttiaksesi kesästä, mahdollisuudet täydelliseen onnistumiseen pienenevät edelleen. Itse lomailen vasta elokuussa, mutta ei haittaa: täällä töissäkin on kesä!

Diakoniatyön ja koko seurakunnan elämä muuttuu kesäksi. Toukokuun loppuun saakka kalenteri on aivan täynnä eikä mitään uutta meinaa saada mahtumaan mihinkään. Kesäkuun alusta tilanne muuttuu ja kalenteri tyhjenee kuin taikaiskusta. Talvikaudella pyörivät piirit ja kerhot jäävät kesätauolle, työtoverit lomailevat ja kokouksia ei pidetä. Joskus tuntuu myös siltä, että diakonian vastaanoton asiakkaatkin pitävät kesälomaa. Varsinkin heinäkuu on seurakuntatalolla hiljainen kuin se kuuluisa huopatossutehdas. Tilannetta muuttaa sekin, että työssä olevista tovereita iso osa on jatkuvasti leirillä.

Diakoniatiimikin tietysti lomailee vuorollaan. On ihana ajatus, että jokainen saa ansaitsemansa lepopätkän pitkän talven uurastuksen jälkeen. Kukin viettää sen omalla tavallaan ja omien ihmistensä kanssa ja toivottavasti palaa virkistyneenä taas työn ääreen. Nykyään saa tietysti olla onnellinen, että on työ, josta pitää lomaa.

Kesällä on aikaa tavata enemmän ihmisiä henkilökohtaisesti (jos he eivät ole lomalla) tai kierrellä turuilla ja toreilla ihmisten parissa. Kesällä on myös aikaa siivoilla mappeja ja hyllyjä talven aikana kertyneistä asioista. Myös aivojen tyhjentäminen ja tuulettaminen kesäisellä ilmalla on hyödyksi tulevaa talvea varten. Kesällä on myös hyvä suunnitella tulevaa syksyä ja koko talvikautta. Hyvän suunnitelman vauhdissa on taas syksyllä hyvä kiiruhtaa eteenpäin.

Diakonian vastaanotto pyörii toki koko kesän ja aina on joku työntekijä tavoitettavissa. Vastaanottopäiviä on kesän aikana viikossa kolme talvikauden neljän sijaan, mutta siinä ehditään hyvin palvella kaikki avuntarvitsijat. Tänä kesänä emme valitettavasti saaneet järjestymään vastaanottopäiviä säännöllisesti joillekin viikonpäiville, mutta joka päivä joku on vastaamassa puhelimeen. Hätä ja taloudellisen avun tarve ei nimittäin lopu kesälläkään, vaikka auringon valo ja lämpö saattavatkin hieman lieventää ahdinkoa. Asioita voidaan selvitellä ja pientä apua antaa, vaikka isot ratkaisut eivät kesäaikaan onnistuisikaan.

Kun työpäivä on täysi, on jo kiire kotiin "kesähommiin". Kalenteri ja jo joku kodinhoitajan vaistokin kertoo, mitä hommia kulloinkin on listalla. Eikä niistä pääse, jollei niitä tee. Tänä kesänä katselen omia nurkkia vielä vähän tarkemmin, sillä loppukesästä saamme pitää perhejuhlat. Sitä haluaa, että oma kotikin on silloin parhaimmillaan. Valo auttaa jaksamaan näitä omiakin hommia.

Kun juhannus lähestyy, kesäkukkakausi on parhaimmillaan. Katsele ympärillesi, mitä kaikkea voisit luonnonkukkakimppuusi kerätä.