Yksi diakoniatyöntekijän työviikko alkaa olla lopuillaan. Keskikesän viikoksi se on ollut yllättävän vilkas ja sisältänyt monenlaista. Tämän kirjoituksen otsikko viittaa siihen, että tällä viikolla on saanut pähkiä paria vaikeaa taloustilannetta. Koska elämä ei voi olla yhtä juhlaa, ihmisen on otettava ilo irti ihan tavallisesta arjesta. Mutta mitä sitten, jos arki on yhtä taistelua euroista ja senteistä?
Niistä ihmisistä, jotka varaavat aikaa diakonian vastaanotolle, lähes kaikilla on ongelmia talouden kanssa. Ongelmien suuruus vaihtelee muutamasta kymmenestä eurosta satoihin tuhansiin euroihin ja parin kuukauden kitkasta jopa vuosikymmenien itkuihin. Silti ongelmat voivat tuntua samanlaiselta. Vastaanotolle tulijalla on usein myös muuta mielen päällä: ihmissuhde-, terveys-, päihde- tai muita ongelmia. Ihmisen elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja aina ei voi tietää, mikä on syy, mikä seuraus. Pääasia on se, että ongelmia ja paperipinoja aletaan yhdessä selvitellä. Epätoivoon ei saa vajota, ei asiakas eikä työntekijä.
Diakoniatoimistosta annettava rahallinen apu on hyvin pientä ja se annetaan pääasiassa ruoka-avustuksina kauppoihin. Toiveena on, että apu kohdistuu juuri siihen tiukimpaan kohtaan, vaikka useampana kuukautena peräkkäin, ja sitten taas on oman pärjäämisen aika. Pienelläkin ruokalapulla saa ostettua tärkeimpiä ruokatavaroita niin, että pääsee muutaman päivän eteenpäin. Elokuussa Toivon talon ruokailu ja kouluruoan ilmaisjakelu alkavat taas pyöriä ja helpottaa vähävaraisen arkea. Myöhemmin syksyllä on luvassa myös pienen tauon jälkeen eu-avustusruokatavaroiden jakoa: jauhoja, makaronia, näkkileipää ja säilykkeitä. Niitä on odotettu!
Kun on käynyt asiakkaan kanssa läpi vaikeaa taloustilannetta, tai jotain muutakin ongelmaa, on jälkeenpäin työntekijänkin olo aika tyhjä. Siitä voi kuvitella, missä paineissa asiakkaat joskus joutuvat elämään. Vaikka diakoniatoimiston suora rahallinen apu ei ole suurta, tärkeämpää on, että asiat selkiytyvät, laskut menevät oikeisiin pinoihin ja asiakas tietää, mistä muualta voi hakea apua.
Torstaipäivä meni taas retkellä Päiväniemessä, samalla porukalla kuin jo kesäkuussa. Nyt sääkin oli suosiollisempi ja saimme lätytkin paistettua. No, olihan sielläkin kuunneltavia asioita.
Kun tämän kaiken keskellä kirkkoherra soittaa ja kysyy, että haluanko saarnata sunnuntaina, se aiheuttaa paineita. Saarnaan kyllä mielelläni, koska ajattelen Jumalalla olevan asiaa minun sanoittamanani. Mutta jotenkin kaiken arjen pyörityksen ja talouspaineiden keskellä oli vaikeaa keskittyä saarnan ajatuksiin. Kuitenkin, sieltä se teksti yhtenä armon iltana tuli.
Parin vapaapäivän jälkeen koitti saarnapäivä sunnuntai. Se oli myös Pappari 3-rippileirin aloitusmessu. Eli taas jotain ihan muuta. Tämä diakoniatyöntekijä tekee mielellään rippikoulutyötä ja meillä sitä saakin tehdä. Jos en nyt niin nuorisoasentoihin taivukaan, olen paikalla antamassa yhden esimerkin Jumalan kanssa elämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Tällä kertaa en ole leirillä ihan 24/7, mutta poukkoilen päivänä muutamana. Ymmärrettävästi rippikoulutyö ei ole kaikille diakoniatyöntekijöille yhtä luonteva osa omaa työidentiteettiä ja silloin on ollut mahdollista osallistua vähän vähemmän.
Ja ne omat vapaapäivät: alkavat olla valmistautumista omiin isoihin juhliin. Taivaan Isä on lähestynyt nuorta elämää ja sitä on ihana juhlia! Äitiä vähän itkettää jo.
Niistä ihmisistä, jotka varaavat aikaa diakonian vastaanotolle, lähes kaikilla on ongelmia talouden kanssa. Ongelmien suuruus vaihtelee muutamasta kymmenestä eurosta satoihin tuhansiin euroihin ja parin kuukauden kitkasta jopa vuosikymmenien itkuihin. Silti ongelmat voivat tuntua samanlaiselta. Vastaanotolle tulijalla on usein myös muuta mielen päällä: ihmissuhde-, terveys-, päihde- tai muita ongelmia. Ihmisen elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja aina ei voi tietää, mikä on syy, mikä seuraus. Pääasia on se, että ongelmia ja paperipinoja aletaan yhdessä selvitellä. Epätoivoon ei saa vajota, ei asiakas eikä työntekijä.
Diakoniatoimistosta annettava rahallinen apu on hyvin pientä ja se annetaan pääasiassa ruoka-avustuksina kauppoihin. Toiveena on, että apu kohdistuu juuri siihen tiukimpaan kohtaan, vaikka useampana kuukautena peräkkäin, ja sitten taas on oman pärjäämisen aika. Pienelläkin ruokalapulla saa ostettua tärkeimpiä ruokatavaroita niin, että pääsee muutaman päivän eteenpäin. Elokuussa Toivon talon ruokailu ja kouluruoan ilmaisjakelu alkavat taas pyöriä ja helpottaa vähävaraisen arkea. Myöhemmin syksyllä on luvassa myös pienen tauon jälkeen eu-avustusruokatavaroiden jakoa: jauhoja, makaronia, näkkileipää ja säilykkeitä. Niitä on odotettu!
Kun on käynyt asiakkaan kanssa läpi vaikeaa taloustilannetta, tai jotain muutakin ongelmaa, on jälkeenpäin työntekijänkin olo aika tyhjä. Siitä voi kuvitella, missä paineissa asiakkaat joskus joutuvat elämään. Vaikka diakoniatoimiston suora rahallinen apu ei ole suurta, tärkeämpää on, että asiat selkiytyvät, laskut menevät oikeisiin pinoihin ja asiakas tietää, mistä muualta voi hakea apua.
Torstaipäivä meni taas retkellä Päiväniemessä, samalla porukalla kuin jo kesäkuussa. Nyt sääkin oli suosiollisempi ja saimme lätytkin paistettua. No, olihan sielläkin kuunneltavia asioita.
Kun tämän kaiken keskellä kirkkoherra soittaa ja kysyy, että haluanko saarnata sunnuntaina, se aiheuttaa paineita. Saarnaan kyllä mielelläni, koska ajattelen Jumalalla olevan asiaa minun sanoittamanani. Mutta jotenkin kaiken arjen pyörityksen ja talouspaineiden keskellä oli vaikeaa keskittyä saarnan ajatuksiin. Kuitenkin, sieltä se teksti yhtenä armon iltana tuli.
Parin vapaapäivän jälkeen koitti saarnapäivä sunnuntai. Se oli myös Pappari 3-rippileirin aloitusmessu. Eli taas jotain ihan muuta. Tämä diakoniatyöntekijä tekee mielellään rippikoulutyötä ja meillä sitä saakin tehdä. Jos en nyt niin nuorisoasentoihin taivukaan, olen paikalla antamassa yhden esimerkin Jumalan kanssa elämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Tällä kertaa en ole leirillä ihan 24/7, mutta poukkoilen päivänä muutamana. Ymmärrettävästi rippikoulutyö ei ole kaikille diakoniatyöntekijöille yhtä luonteva osa omaa työidentiteettiä ja silloin on ollut mahdollista osallistua vähän vähemmän.
Ja ne omat vapaapäivät: alkavat olla valmistautumista omiin isoihin juhliin. Taivaan Isä on lähestynyt nuorta elämää ja sitä on ihana juhlia! Äitiä vähän itkettää jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti