Ilo palvella messussa!

Tänään Sääksmäen kirkossa vietettiin Mikkelinpäivän messua. Messussa eli ehtoollisjumalanpalveluksessa on aina hieno olla, mutta tänään siitä jäi erityisen hyvät fiilikset.


Kävelin messuun kainalossani kansio, jossa oli valmiit messun johdantosanat ja esirukous. Johdantosanat eivät ole mitenkään erityisesti diakoniatyöntekijän tehtävä, mutta tänään sain ne sanoa. Esirukous taas on juuri diakoniatyöntekijän tehtävä, vaikka sen voi toki joku muukin hoitaa. Kun valmistelen esirukouksen, otan siinä huomioon aina tarpeelliset yleiset rukousaiheet seurakunnan, kirkon, valtion, kotien, luonnon ja niin edelleen puolesta. Tärkeämpää on kuitenkin liittää rukoukseen myös ajankohtaisia rukousaiheita paikkakunnalta tai maailmasta. Silloin rukous ja sen aiheet tulevat lähelle ja todellisiksi pyynnöiksi. Esirukouksessa tuon yhteiset kiitokset ja pyynnöt arjesta Jumalan kasvojen eteen.


Toinen perinteinen diakoniatyöntekijän tehtävä on ehtoollispöydän kattaminen. Tämä perinne tulee jo alkuseurakunnasta, jolloin jumalanpalveluksessa jaettiin oikeaa ruokaa ja diakoni oli pöytäpalvelijana. Tänään ehtoollinen on erityisesti Jeesuksen muistoateria ja syntien anteeksi saamisen paikka. Alkuseurakunnan tapaan se on myös vaihtopöytä, jossa lahjamme ja tarpeemme tasoittuvat ja olemme samanarvoisia. Tänään en ollut jakamassa ehtoollista, mutta yleensä se on yksi hieno paikka toimia Jumalan armon ja rauhan välikappaleena. Messun lopussa tapahtuva lähettäminen on myös usein diakoniatyöntekijän tehtävä. Siinä hän lähettää messuväen Jumalan sanalla ja sakramenteilla vahvistettuna takaisin arkeen.


Mikä sitten teki tämän päivän messusta erityisen hienon? Ehkä se iloinen yhdessä tekemisen henki, joka suunnittelusta toteutukseen saakka vallitsi. Tänään oli aiheena Mikkelinpäivä ja kaikki messun osat tuntuivat tukevan aihetta enkeleistä, Jumalan sanansaattajista. Hienoon fiilikseen tarvitaan messun liturgi, joka haluaa suunnitella messun yhdessä ja jättää paljon yhteisen sopimisen varaan. Siihen tarvitaan vastuuryhmä, joka rohkeasti omien kykyjensä mukaan lähtee toteuttamaan messun eri osia. Siihen tarvitaan upeasti soittava kanttori, jonka musisointia on taivaallista kuunnella. Tarvitaan suntio, joka varmalla ja rauhallisella otteella varmistaa kaiken toimivuuden. Siihen tarvitaan ne ihmiset, jotka juuri tänään päättivät lähteä kirkkoon. Mutta erityisesti siihen tarvitaan Jumalan Pyhä Henki, joka kutsui meidät tähän työhön ja oli mukana tekemässä Jumalan kansan juhlaa.

Esirukous Sääksmäen kirkossa Mikkelinpäivänä

(ilman kirkollisia ilmoituksia)

Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isä. Sinä olet antanut meille oikeuden lähestyä sinua Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja tuoda sinulle pyyntömme ja kiitoksemme. Kuule meitä, kun rukoilemme yhteisten asioiden ja kaikkien lähimmäistemme puolesta.

Taivaallinen Isä. Haluamme kiittää syksyn sadosta ja siitä, että maanviljelijät ovat saaneet viljat puitua. Kiitos siitä, että meillä on ruokaa ja turvalliset olot. Herra auta siinä, että kenenkään maailmassa ei tarvitsisi olla nälkäinen tai peloissaan.

Tänään haluamme rukoilla perheiden puolesta. Anna kaikille perheille yhteisymmärrystä ja rakkautta. Anna erilaisten haasteiden keskellä eläville perheille voimia ja uusia näkökulmia päästä eteenpäin. Isä, lähetä kaikille lapsille suojaavat enkelisi, jotta kaikki lapset voisivat turvallisesti varttua aikuisiksi.

Taivaallinen Isä. Tällä viikolla seurakunnan työntekijät ja

luottamushenkilöt ovat kohdanneet ihmisiä erilaisissa yrityksissä ja yhteisöissä. Herra, siunaa kaikkien näiden ihmisten toimintaa Valkeakosken hyväksi. Siunaa erityisesti yrittäjiä, joilla on vaikeuksia. Anna voimaa toteuttaa omaa tietään ja anna mahdollisuuksia.

 Herra, me kiitämme Suomen kauniista luonnosta. Anna meille lapsen silmät ja korvat ihmetellä Sinun ihmeitäsi luonnossa. Anna maailman päättäjille viisautta puuttua nopeasti ilmastonmuutokseen ja meille kaikille ymmärrystä tehdä siinä oma osamme. Anna tukesi ja rohkeutta omasta tulevaisuudestaan huolissaan oleville nuorille.

Taivaallinen Isä. Sinä kuulet ja näet kaikki ne kiitoksen ja pyyntöjen aiheet, joita mielessämme on. Anna sinun tahtosi toteutua näissä asioissa. Kiitos, että sinä tuet meitä arjessa ja juhlassa ja kiitos siitä, että saamme aina kääntyä sinun puoleesi. Anna meidän kerran nähdä pyhät kasvosi taivaan kodissa.

Amen

Lähimmäisen päivä on joka päivä

Nykypäivän yhteiskunta on auki 24/7 eli seitsemän päivää viikossa ja 24 tuntia vuorokaudessa. Varmaan monelle ihmiselle pyhäpäivä eli sunnuntai ei tarkoita yhtään mitään. Vaikka omatkin tavat ovat muuttuneet, sunnuntai tarkoittaa jotain erityistä.


Omassa työssä sunnuntai on useimmiten vapaa ja se on oma erityinen lepopäivä. Jos sunnuntai on työpäivä, se tarkoittaa yleensä sitä, että olen messussa ja se on yhtä juhlaa. Jos en ole töissä, enkä pääse muuten kirkkoon, jotain jumalista puhetta on kuultava. Se on jännä tarve erityisesti juuri sunnuntaisin. Usein kuuntelen RadioDeitä samalla kun teen sunnuntairuokaa ja on ilo kuulla siellä sana Jeesus. Parasta on, jos sattuu tulemaan virsiä.


Viime sunnuntai oli Lähimmäisen sunnuntai. Sen teemat ovat lähellä diakoniatyötä, oikeastaan sen perusta. RadioDeissä satuin kuulemaan neljän viisaan henkilön keskustelua päivän teemasta ja se osui. Päivästä kerrotaan Kirkkokäsikirjassa näin: Jeesus oli elämällään ja opetuksellaan esimerkkinä Jumalan rakkaudesta, joka ylittää kaikki rajat. Tämä esikuva velvoittaa meitä näkemään jokaisessa ihmisessä lähimmäisen. Kristukselta saamme myös voiman hyviin tekoihin lähimmäistemme hyväksi. Ihminen ei ole aina tietoinen siitä, että hän hyvää tehdessään toimii Jumalan rakkauden välikappaleena.


Kirkkokäsikirja tiivistää asian hyvin. Juuri niin kuin RadioDein keskustelussakin puhuttiin, Jeesus itse on meille esimerkki: olihan hän kaikkien menneiden ja tulevien ihmisten lähimmäinen toimiessaan maailmassa ja kuollessaan kaikkien puolesta ristillä. Se on meille niin kova esimerkki, että sen alle meinaa uupua. Mutta: ylösnousseelta saamme myös voiman toimia lähimmäisten hyväksi. Muistaen, että kukaan ei voi auttaa kaikkia, mutta jokainen voi auttaa jotakuta.


Tunnustan, että minulle on ollut joskus vaikeaa nähdä kaikissa ihmisissä Jumalan kuva. Jotkut ihmiset ovat jostain syystä käyneet hermoille tai jotain muuta. Onneksi tällaisia kohtia ei ole montaa ollut. Tämä osoittaa vain sen, että asian kanssa pitää kilvoitella koko ajan. Mutta jos ajattelet kaikkia Jumalan kuvaksi, on helpompi toimia tasavertaisesti kaikkien hyväksi. Muista myös se, että olet itsekin arvokas Jumalan kuva ja sinulla on väliä!


Lähimmäisen auttaminen ei ole vain meidän työntekijöiden tehtävä, vaan kaikkien. Me olemme kaikki samaa kristittyjen joukkoa ja velvolliset rakastamaan ja huolehtimaan toisistamme. Omien kykyjen ja resurssiemme mukaan.


Lähimmäisen päivän evankeliumiteksti on iki-ihana ja rikas Laupias Samarialainen (Luukas 10: 25-37). Se on perusesimerkki Raamatusta, kun kerrotaan diakoniatyöstä ja lähimmäisyydestä. Sunnuntai on kerran viikossa, mutta lähimmäisen päivä on joka päivä.

                                         
                                                                Kuva: Anniina Mikama




Herramme ja Jumalamme.
Me tarvitsemme rakkautesi voimaa
enemmän kuin mitään muuta,
kun lähetät meidät lähimmäistemme luo.
Ilman sitä emme kykene auttamaan heitä.
Anna meille armahtava mieli,
ettemme kulkisi kenenkään apua tarvitsevan ohi.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
Amen.


(Kirkkokäsikirja)

D-Day ja diakonian virka

Kirjoitin otsikkoon ensin vahingossa diakonian virta. Se sai kuulostelemaan tuota sanayhdistelmää: voisiko diakonia olla virtaa? Ja onko se vettä, joka virtaa, vai sähkövoimaa? Kyllä diakonia on noita molempia. Miten, sen miettimisen jätän teille, sillä nyt on muuta asiaa.


Tänään vietettiin Suomen seurakunnissa toista kertaa D-Daytä eli diakonian viran päivää. Päivä on valittu ensimmäisenä diakonissaksi vihityn Matilda Hoffmanin vihkimyspäivän 1.9.1872 mukaan. Päivää on päätetty viettää tuota 1.9. lähimpänä olevana arkipäivänä eli tänä vuonna tänään. Päivän viettäminen on lähtenyt todella hyvin liikkeelle ja eri puolella Suomea diakoniatiimit ovat järjestäneet monenlaista ohjelmaa.


Me Sääksmäen seurakunnassa osallistuimme siihen ensimmäistä kertaa ja järjestimme Kohtaamispaikalla kakkukahvit. Tarkoitus oli myös näkyä kaupungilla, mutta työvoima meni niin vähiin, että siihen emme pystyneet. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että keksimme kutsua juhlaan oikein erikseen kaikki paikkakunnalla asuvat diakonian virkaan vihityt eläkeläiset. Ja moni heistä tuli ja meillä oli hienot muistelut. Sai huomata, että diakonian virka ja vihkimys on tärkeä asia, joka ei himmene eläkkeelläkään.

                           D-Dayn juhlijoita Kohtaamispaikalla 2.9.2019


Seurakunnan hengellisen työn tekijät ovat enimmäkseen viranhaltijoita. Diakonian virassa olevat ovat pappien lisäksi ainoita, jotka vihitään virkaansa juhlallisin menoin. Kun näin kirjoittaa, ymmärtää jo, että asiassa on ongelmia. Vuosikymmenet on keskusteltu siitä, ketkä kaikki pitäisi vihkiä virkaan ja mitä oikeuksia ja velvollisuuksia virkoihin liittyy. Asia ei varmaan koskaan ratkea. Olen pahoillani siitä, että kaikkia ei vihitä, mutta iloinen siitä, että  omana tukenani on vihkimys.


Nykyään sekä pappien että diakoniatyöntekijöiden on ennen vihkimystään saatava kutsu johonkin seurakuntaan eli työpaikka. Minut on vihitty aikana, jolloin diakoniatyöntekijät eivät tarvinneet kutsua eli kurssimme vihittiin ilman tietoa työpaikasta. Ennen vihkimystä kävimme keskustelut koulun alueen piispan, Matti Sihvosen kanssa. Keskustelu oli merkittävä ja myös se, että sama Sihvonen kättenpäällepanemisen traditiolla vihki minut palvelemaan Kristuksen kirkkoa. Muistan Matti Sihvosen sanoneen keskustelun päätteeksi rauhalliseen tapaan: "Eiköhän se Nivalan tytöllekin paikka löydy". Ja löytyihän se. Täällä samoilla seuduilla on nyt paikka ollut  yli 20 vuotta.


Onko erityisellä viralla ja vihkimyksellä sitten merkitystä? Pidän joka tapauksessa tärkeänä palvella Kristuksen kirkkoa parhaan taitoni ja ymmärrykseni mukaan, mutta kyllä vihkimys siinä erityisesti kantaa. Se kantaa silloin, kun ei itse jaksa ja myös silloin, kun jaksaa. En ole missä tahansa hommassa. Tämän sai huomata tänäänkin D-Dayn juhlassa, miten me eri aikojen diakoniavihityt koimme yhteyttä Herran virassa ja arvostimme sitä. Vihkimys ei tarkoita sitä, että se pyhittäisi jotenkin täydelliseksi, ei todellakaan. Se on valtuutus hoitaa tätä erityistä virkaa, samanlaisena syntisenä kuin muutkin.


Tänään laulettiin myös virsiä, kahden eläkeläisen vihkimysvirsi 518 ja oma vihkimysvirteni 509. Omassa virressäni on tiivistetty diakonian ajatus, joka koskee meitä kaikkia.

 

1. Herra, elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten. 2. Herra, auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

3. Vierelläni kulje, askeleeni ohjaa, etten väisty, milloin kutsut auttamaan. 4. Sydäntäni ohjaa, anna minun, Herra, armossasi kasvaa, olla ihminen.

Armon villauksia kesässä

Joskus vuosia sitten Nivalan nuorisoseura esitti useita herännäisyydestä kertovia näytelmiä. Herännäisyys eli körttiläisyys on merkittävä osa Nivalan historiaa ja nykypäivää. Yksi näytelmistä oli muistaakseni nimeltään Armon villaus. Ja villaus nimenomaa kahdella ällällä kirjoitettuna, muulla murrealueella sana olisi "vilaus". Paavo Ruotsalainen, herännäisyyden perustajahenkilö, ainakin näytelmässä esiintyi, muuta en juuri muistakaan. Mutta siitä saakka mukanani on ollut tuo ilmaisu, armon villaus. 

Armon villauksia, tai vilauksia, ovat sellaiset hetket, jolloin voi hetkellisesti todella kokea Jumalan läsnäolon ja armon. Tavallisen ihmisen arkisessa elämässä niitä ei ole paljon ja siksi ne ovat erityisen arvokkaita. Teologisesti ilmaistuna nämä hetket lienevät osa Jumalan yleistä ilmoitusta itsestään. Jumala ilmoittaa itsestään Raamatussa, ihmiskunnan ja ihmisten historiassa, luonnossa ja muissa luomissaan asioissa. Omat armon villaukseni liittyvät useimmiten luontoon tai muihin ihmisiin ja näin omalta osaltani todistan teologiaa oikeaksi.

Haluan nyt kertoa joitakin armon villauksia, joita tänä kesänä olen kokenut. Herännäisyyden vuotuiset kesäjuhlat, Herättäjäjuhlat,  järjestettiin tänä kesänä kotiseudullani Nivalassa. Kymmenet tuhannet ihmiset kokoontuivat Sanan ääreen istumaan kovilla penkeillä keskellä avaraa maisemaa. Kyllä se on armon villaus, kun siellä penkillä saa istua ja jonkun Jumalan sanan kohdalleen tunnistaa. Ja vielä omalla kotipaikkakunnalla. Tällä kertaa juhlilla myös puhuttiin paljon armosta, olihan juhlien tunnuslause "Armossa avarassa".

Varsinaisella kesälomalla retkeilimme Suomussalmella ja Kuusamossa. Sain nähdä monia paikkoja ja asioita, joista olen pitkään haaveillut, Suomen ihmeellistä luontoa ja historiallisia paikkoja. Se on armon villaus, kun katselee ikiaikaista maisemaa tai kaunista auringonlaskua. Tai kun tapaa rakkaan sukulaisen, jota ei ole aikoihin nähnyt. 

Vielä yksi villaus. Tampereen Filharmonia on jo monena kesänä järjestänyt ilmaisen puistokonsertin Tampere-talon pihalla. Minä ja yli 10 000 muuta olimme taas elokuun alkupuolella kuuntelemassa hienoa musiikkia. Tällä kertaa orkesteri soitti loppunumerona Sibeliuksen Finlandian. Se oli armon villaus. Sitä kuunnellessa ajattelin, että tätä tehdessään Sibeliuksella on ollut yhteys Jumalaan; nyt soittaessaan orkesterilla ja johtajalla on yhteys Jumalaan ja meillä kuuntelijoilla myös. Niin ylimaallisen kaunista se on. 

Tässä vain pari pientä väläystä vapaa-ajaltani. Armon villauksia löytyy myös arjen ja työn keskeltä, mutta se on ihan toinen tarina. Armon villaukset ovat kiitoksen aiheita. Täytyy vielä kirjoittaa se tärkeä asia, että tämän yleisen ilmoituksen lisäksi Jumalalla on meille myös erityinen ilmoitus: Jeesus Kristus. Joka yleisten kokemusten lisäksi tunnustaa myös ainutlaatuisen ja erityisen Jeesuksen Vapahtajakseen, on saava ikuisen armon paisteen. 

Kaunista syksyä ja armon villauksia!

Kesän paras leiri

Monelle ajatus leirielämästä saattaa olla vieras. Oma kokemus saattaa rajoittua rippileiriin, jos siihenkään. Seurakunnan työntekijälle leireily taas on tuttuakin tutumpi asia. Menneinä vuosikymmeninä seurakunnan leirikeskuksessa vietetty aika saattoi olla ainoa mahdollisuus lomailla kodin ulkopuolella. Leirejä oli kaikenikäisille, lapsille, nuorille, eläkeläisille ja emännille. Nykyään mahdollisuuksia matkailuun on enemmän ja leirien määrät ovat vähentyneet. Diakonian leireistä ovat vielä mukana jokakesäinen eläkeikäisten leiri ja joka toinen vuosi järjestettävä kehitysvammaisten leiri.

Nykyään Pappilanniemen kesän täyttävät suurimmaksi osaksi rippileirit. Diakoniatyöntekijät ovat mukana myös rippileireillä tavalla tai toisella. Tänä kesänä leirejä on kuusi. On hieno tilanne, että niin iso osa valkeakoskelaisista nuorista haluaa riparikokemuksen. Rippileirien ja muiden lapsi- ja nuorisotyön leirien valtavan suosion vuoksi Pappilanniemen leirikeskus on meille todella tärkeä paikka. Ensi talveksi Pappilanniemi menee remonttiin ja saamme meille entistä paremmat ja terveellisemmät tilat.

Tällä viikolla sain olla mukana leireistä hienoimmalla eli kehitysvammaisten leirillä. Tunnen osan leiriläisistä jo parinkymmenen vuoden ajalta ja uudet leiriläisetkin tulivat tutuiksi. Leirityö on aina raskasta, koska leirillä ollaan päivät ja yöt. Kehitysvammaisten leiri on antoisa leiri, mutta myös raskas, koska siellä läsnäolo on liki 100-prosenttista koko päivän. Nämä leiriläiset nauttivat täysillä kaikesta ja ovat kontaktissa koko ajan.

Kehitysvammaiset eivät ole mikään yhtenäinen massa, vaan joukko erilaisia ihmisiä ja persoonia. Ulkoinen olemus vaihtelee, samoin omat taidot ja tiedot. Kehitysvammaiset myös kasvavat ja kehittyvät kuin muutkin ja murrosikäisen elämä on erilaista kuin eläkeikäisen. Leirillä ohjelmat ovat aika leppoisia ja yksinkertaisia, jotta kaikki pääsevät halutessaan mukaan.

Se mikä kehitysvammaisten leirillä on parasta, on yhteenkuuluvuus ja toisista välittäminen. Siellä ollaan porukassa ja kysytään heti, jos joku puuttuu. Jos ohjaaja ei ehdi auttamaan avuntarvitsijaa, kaveri kyllä auttaa. Lähimmäiskasvatus on mennyt perille tai sitten se on jo luonnostaan olemassa.

Myös suhtautuminen Jumalaan on mutkatonta ja suoraa. Jumala on elämässä mukana. Haluamme järjestää kehitysvammaisille toimintaa, koska he eivät ehkä itsenäisesti pääse hengellisten asioiden äärelle, eikä kukaan muu sitä järjestä. Toki leirilläkään ei ole pakko osallistua hartauksiin, jos se ei ole oma juttu. Kehitysvammaiset käyvät myös rippikoulun ja tänä vuonnakin konfirmoitiin pieni ryhmä Sääksmäen kirkossa. 

Olen iloinen, että minulla on mahdollisuus tehdä näin hienoa työtä ja saada siitä kiitostakin. Väsyneenä, mutta onnellisena toisiin tehtäviin. 

Kuvassa Sääksmäen seurakunnan Hakan kummipelaaja Erkka Helminen pelaamassa leiriläisten kanssa. 

Jumalan enkelinä

Sanotaan, että me ihmiset voimme toimia Jumalan enkeleinä toisillemme. Näin olen itsekin monesti opettanut. Kun asia osuu omalle kohdalle, se tuntuu ihan liian suurelta tehtävältä ja kunnialta pienelle ihmiselle. Tällaisia enkelitehtäviä on tähän viikkoon kuitenkin osunut.


Pari viime päivää olen kulkenut työtehtävissä ison mustan laukun kanssa. Itselleni tulee siitä mieleen entisajan lääkärilaukku. Parantavia tavaroita tässäkin laukussa on, nimittäin ehtoollisvälineet. Diakoniatyöntekijät voivat viedä koteihin ja laitoksiin papin siunaamat ehtoollisvälineet, leivän ja viinin. Yleensä koti- tai laitosehtoollispyynnöt tiedetään hyvissä ajoin ja leivän ja viinin siunaaminen tapahtuu edellissunnuntain messussa. Näin voin sitten ehtoollista jakaessani sanoa, että tässä liitymme samaan suureen ehtoollispöytään muiden kristittyjen kanssa. Meillä on olemassa pieni ehtoollishetken kaava, jonka mukaan soveltaen tilaisuus järjestetään. Jo pelkästään tämä tehtävän olemassaolo ja mahdollisuus on iso lahja.


Tällä kertaa ehtoollisvälineet oli pyydetty Apianpirtin ehtoollishartautta varten. Varmistin, että isossa laukussa oli tarpeeksi viiniä ja leipää myös gluteenittomana. Mukana tietysti myös ehtoollishetken kaava ja suunnittelemani virret ja raamatunkohdat. Apianpirtissä meitä oli koolla 16 henkeä. Tilaisuus oli tarkoitus pitää pihalla, mutta siellä oli juuri remonttimiehiä kolistelemassa ja toisaalta oli myös todella kuuma auringonpaiste. Niinpä hiljennyimme sisällä pyhään pöytään ja saimme toivottavasti jokainen tuntea Jeesuksen läsnäolon. Ehtoollishetken jälkeen joimme kahvit, jotka vapaaehtoisemme Anu ja Marja-Leena olivat valmistelleet. Nämä avustajamme ovat aivan korvaamattomia, paitsi käytännön hommissa, myös ihmisten kohtaamisessa. Suuri kiitos heille!


Apianpirtin jälkeen minulla oli sovittuna kotikäynti iäkkään seurakuntalaisen kotiin. Kun minulla kerran oli parantajan laukku mukanani, tarjosin ehtoollismahdollisuutta myös hänelle. Ja niin vietimme kahdestaan saman hiljentymisen. Kahden kesken tunnelma on vielä tiiviimpi kuin isossa porukassa. Tämä yksinäinen vanhus on hoitanut asiat valmiiksi elämän ja kuoleman kanssa ja kaikki on Jumalan kädessä. Hän liikuttui ehtoollisesta kyyneliin saakka ja etsi oikeita sanoja: "Oliko se nyt vanha Simeon, joka sanoi, että nyt saa palvelijasi rauhassa lähteä"? Oli se. Täälläkin joimme vielä hyvät kirkkokahvit, jotka nekin maistuvat paremmalta yhdessä.


Samaan aikaan työtoverini oli omalla tahollaan viemässä kotiehtoollista ja yhtä koskettavia kokemuksia hänelläkin oli. Siellä oli myös väsynyt ikäihminen, jolle kaikki oli selvää. Olivat yhdessä todenneet, että kaikki on valmista, Jeesus on mennyt edeltä ristintietä. Enkelikokemus siis työtoverillanikin.


Yön nukuin välissä ja aamulla musta laukku edelleen mukanani. Päätin mennä saman tien sellaisen vanhuksen luo, joka oli jo hetken odottanut käyntiäni ja joka erityisesti arvostaa ehtoollisen lahjaa. Tällä valkohapsella on ikää jo kaksi kertaa minun ikäni, mikä on uskomatonta ja kunnioitettavaa. Hänen kohdallaan voi sanoa, että pitkän iän salaisuus on positiivinen elämänasenne ja usko Jumalan rakkauteen. Totta, vanhus ilahtui tulostani ja virret alkoivat heti soida. Asettelin ehtoollisvälineet ja vietimme ehtoollishetken. Vanhus kiitti joka välissä sanoista ja sävelistä, jotka koskettivat. Lauloimme yhdessä tuttuja virsiä. Kun tein lähtöä, vanhus risti kätensä ja sanoi: "Sydämeni on täynnä Jumalan rakkautta. Kiitos sinulle Jumalan enkelille, kun tulit!"


Siinä se oli, minun "palkkioni". Ja onni siitä, että vanhuksella on hyvä olo. Mitä muuta elämässä enää tarvitsee, kuin sydämeen Jumalan rakkautta? Kuten uskon, että vastasyntynyt lapsi kantaa silmissään valoa suoraan Jumalalta, samoin uskon, että vanhalla ja haparoivalla on sydämen kanava auki taivaaseen. Ja jos hän sanoo minua Jumalan enkeliksi, se vahvistaa monen teologin sanat. Ollaan enkeleitä toisillemme.

                                       Kuva: Roine Piirainen

Juhannusterveisiksi haluan jättää Suvivirren 571 kolme viimeistä säkeistöä, jotka jäävät liian usein laulamatta, mutta mikä sisältö niissä onkaan! Hyvää Johannes Kastajan ja keskikesän juhlaa!

Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo,
ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki
sytytä rintaamme,
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme.

Ei vertaistasi sulle,
sä lilja Saaronin.
Suo armos lahjat mulle
ja kaste Siionin.
Kun Henkes virvoituksen
vain sielu saanut on,
keväisen kaunistuksen
se saa kuin Libanon.

Maan, meren anna kantaa
runsaasti lahjojas,
tarpeemme meille antaa
sun siunauksestas.
Suo suloisuutta maistaa
myös sielun sanassas,
ain armos sille paistaa,
niin on se autuas.

Mahd. Israel Kolmodin 1694. Suom. 1700. Virsikirjaan 1701. Uud. Alfred Brynolf Roos 1867, komitea 1937.

Saarna Luomakunnan sunnuntaina 26.5.2019

SÄÄKSMÄEN KIRKOSSA 26.5.2019

Luomakunnan sunnuntai, 5. sunnuntai pääsiäisestä  

Moos. 1: 1-11 (12-23) 24-28 (29-30) 31-2:3; Kol. 1: 12-20

Evankeliumi

Joh. 1: 1-4

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.

Rakkaat kristityt. Tänään on 5. sunnuntai pääsiäisestä. Pääsiäiskynttilä palaa edelleen alttarilla ja muistuttaa meitä ilosanomasta, Kristuksen ylösnousemuksesta. Olemme kuitenkin päättäneet viettää tänään Luomakunnan sunnuntaita. Jumalanpalvelusohjeet suosittelevat, että tätä sunnuntaita vietettäisiin jonain touko-lokakuun välisenä sunnuntaina. Mikä sopisikaan paremmin luomakunnan sunnuntaiksi kuin tämä alkukesän pyhäpäivä; suvivirsimessun, peltojen siunaamisen päivä ja eläkeikäisten kirkkopyhän päivä. Kuulemamme raamatuntekstit olivat siis Luomakunnan sunnuntain tekstejä. Luomakunnan sunnuntai ohjaa meitä iloitsemaan luomistyöstä ja muistamaan vastuumme luomakunnasta.

Itse olen kirkkovuoden ja sen toistuvan kierron suuri ystävä. Tuntuu hyvältä, että on joku perinteiden ketju, mihin liittyä ja mistä aina ammentaa jotain uutta. Luotan täysin niihin viisaisiin ihmisiin, jotka ovat meille nämä tekstit ja rukoukset valinneet. Joskus tekstit aukeavat helpommin, joskus taas tuntuvat hankalammilta. Mutta tuskin koskaan nämä kolme tekstiä, lukukappaleet ja evankeliumi, ovat tuntuneet näin yhteen sopivilta ja toisiaan täydentäviltä kuin nyt.

Mooseksen kirjan kohta kertoo tutun tekstin alkuperäisestä luomisesta. Siihen perustuu koko maailmankaikkeutemme ja ihmisarvomme. Kolossalaiskirjeen teksti taas kertoo meille selvästi ja yksinkertaisesti Kristuksen paikan luomiskertomuksessa ja lunastuksessa ja kehottaa meitä kiittämään tästä ihmeestä Jumalaa. Evankelista Johannes kirjoittaa Sanan syntymisestä ja tiivistää kaksi muuta tekstiä yhteen omalla runollisella tavallaan. Tämä Johanneksen evankeliumin eräänlainen esipuhe linkittää evankeliumin kahteen Vanhan testamentin kohtaan: toisaalta luomiskertomukseen, jossa Jumala luo valkeuden sanallaan (Moos. 1:1), ja toisaalta Sananlaskujen kirjaan, jossa mainitaan kuinka Viisaus ensimmäisenä Jumalan teoista on ollut seuraamassa hänen luomistyötään (Sananl. 8). Evankeliumi opettaa, että tämä sana, valkeus ja viisaus on Jeesus.

Olen ollut viime aikoina mukana useissa tilanteissa, joissa on keskusteltu ihmisoikeuksista ja evankeliumista ja siitä, mikä osuus kirkolla on ihmisoikeuksien toteutumisessa. Myös ihmisarvosta keskustellaan paljon eri yhteyksissä: onko kaikilla ihmisillä samanlainen arvo, samat oikeudet ja samat mahdollisuudet. Monet keskustelijoista perustelevat ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa yleiseettisesti ja yleismaailmallisesti ilman kristinuskoa. Kristityille kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo perustuu ennen kaikkea luomiskertomukseen: Jumala todella loi ja luo jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen. Me emme täysin ymmärrä mitä tämä tarkoittaa, mutta emme voi myöskään sitä kiistää. Vaikka ihmisten mielestä jonkun elämä näyttäytyy rujona ja vajavaisena, Jumalalle se on täydellistä. Sama koskee myös muita luotuja ja luotua: kaikella on paikkansa maailmassa. Tämänkin säännön ja käskyn Jeesus tuli täydentämään. Sanoillaan ja omalla esimerkillään hän muistutti meitä kaikkien ihmisten yhtäläisestä arvosta ja kaikenlaisten lähimmäisten auttamisesta. 

Toisen lukukappaleemme, Kolossalaiskirjeen kohtaa, voisi sanoa uskontunnustukseksi. Sitä lukiessa Paavali ja me tunnustamme, että Kristus on erityisasemassa: hän on ollut olemassa aina, jo ennen luomista. Hän on mukana kaikessa Jumalan työssä ja pitää kaiken koossa. Kolossalaiskirje kokoaa luomisen lisäksi myös sovituksen ja pyhityksen samaan tekstiin. Sovitus: Jumala näki hyväksi...hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa. Ja pyhitys: Kristus on myös ruumiin pää ja ruumis on seurakunta. Seurakunnan yhteys ja ylläpito on Pyhän Hengen työtä ja näin Jumalan kaikki kolme persoonaa ovat yhdessä ja samassa. Upea teksti!

Ja Johannes nimeää kaiken sen voiman ja hyvyyden, mikä Jumalasta lähtee, Sanaksi. Useimmiten ehkä ajattelemme, että Jumalan Sanalla tarkoitetaan Raamattua. Jumalan Sana on myös kuitenkin Kristus, Pyhä Henki ja Jumala itse. Näin ajatellen Raamattukin pyhittyy entisestään ja on osa Jumalaa. Jumalan Sana on läsnä ja luettavissa myös muualla kuin Raamatun lehdillä: Jeesuksessa Kristuksessa, luonnossa, maailman tapahtumissa ja oman elämme käänteissä.

Tulee mieleen yksi lasten virsi: ”Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, hän tarkoitti samalla näin: sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tuollaisna rakastan sua!” Taas yksi osoitus runon- ja lauluntekijöiden nerokkaista kyvyistä kertoa asioita. Jumala loi Sanallaan ja Sanan kanssa koko maailman ja on luonut meidätkin samalla Sanalla! Ja se sana tarkoittaa, että jokainen on arvokas ja rakkauden arvoinen.

Pyhä Henki on yhtäläinen Jumalan persoona, ollut aikojen alusta. Hänen osuutensa jää usein unohduksiin ehkä siksi, että se on niin vaikea selittää ja ymmärtää. Sanotaan, että Pyhän Hengen tehtävä on kirkastaa meille Kristuksen merkitystä. Jos näin on, eikö Pyhän Hengen tehtävä ole kirkastaa meille myöskin luomisen merkitystä? Pyhä Henki auttakoon meitä ymmärtämään näiden molempien merkityksen maailmassa ja omassa elämässämme sekä sen, että lunastusta ei ole ilman luomista.

Luomakunnan sunnuntaita on hyvä viettää, paitsi iloitaksemme luomisen ihmeestä ja uudesta keväästä, myös muistutuksena vastuustamme. Olemme vastuussa kaikesta luodusta; itsestämme, lähimmäisistämme ja ympäristöstämme. Tätä ei kuitenkaan pidä ottaa liian isona taakkana. Omilla teoillaan kukaan meistä ei pysty auttamaan tai pelastamaan koko maailmaa, mutta osan pystyy. Jos jokainen hoitaa oman osansa heikkojen auttamisesta, luonnon kunnioittamisesta ja oman elintapansa kohtuullisuudesta, maailma paranee. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisessa joidenkin mielestä pitäisi odottaa, että isommat pahikset muuttavat tapansa ensin. Ei pidä. Jos sitä odotetaan, kohta on myöhäistä. Pienet aloittavat omasta tontistaan ja opettavat omalla esimerkillään muita.

Kevät ja luonnon herääminen on voimallista aikaa. Useimmille meistä se on helpotus ja voitto: talvesta on selvitty ja kesän lämpö ja valo hellii meitä. Joillekin kuitenkin kaikki tämä voima on ahdistavaa. Jos itse on heikoilla, ei jaksa iloita luonnon kanssa ja kokee olonsa entistä huonommaksi. Muistetaan siis tässäkin, että me olemme erilaisia. Itse tunnen kuuluvani vähän molempiin ryhmiin. Luonto on niin kaunis, eikä tarvitse palella, mutta en minä silti aina jaksa.

Kevään voimasta minulle tulee aina mieleen lähes sadan vuoden takainen Katri Valan runo Kukkiva maa. Katri Vala kuului Tulenkantajat -ryhmään, joka tunnettiin intohimoisesta suhtautumisesta elämään. Jotain tällaista kun saisi omaan elämään, uskoon ja lähimmäisen rakastamiseen:


Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!


Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
värisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!"

(Kaukaiset puutarhat, 1924)

Ehkä on ollut aika, että tätä runoa ei olisi sopinut saarnastuolista lukea. Minä ajattelen, että Jumalan lahjaa nämäkin ihmisen sanat ovat ja että ne pääsevät kuvauksessaan lähemmäs Luomisen ja elämän ihmettä kuin monet muut sanat. Kunhan uskotaan, että kristityn elämä ei pääty monivärisen ihanuuden kuihtumiseen, vaan jatkuu iankaikkisesti.

Päivi Isomäki 21.5.2019